Mennyt

Rupert Bunny – Sea Idyll

Lilja hiekalla

Juoskaa minua vastaan,

valkoiset härät,

rubiinisilmät:

Minä en pelkää,

en pelkää enää.

Nouskaa, tuulet,

tuokaa hirmuja rannalle,

jolla odotan

enkä pelkää.

Vaikka pilvet itkisivät

ja niihin olisi piilotettu

                         irvistyksiä

en pelkäisi.

Olen valkoisen valon

rinnasta

               keskeltä

auki ampuma

lilja;

paljastettu kultahippu

                              aarre

muistojen viinimaljan

                   pohjalle;

en pelkää saatella sumua.

Ehkä valkoiset härät

tallovat minut tänään,

ehkä pilvet itkevät

kiukkuaan

Tai ehkä

                       taivas on vaiti

ja tämän rannan

                            hiekan ainoat

helmet

ovat liljankyynelmiä.

Ehkä minut tallotaan tänään

ja Taj Mahal puretaan

viiden vuoden päästä:

mitä kuihtuneista kukista?

      Raunion rangoista?

Valkoinen valo

on pesevä murhe,

tuuleen viskattu nenäliina

ja saapuu vasta

kun en enää pelkää

menetyksen mustia kynsiä, huulia

                                     silmiä, kantapäitä

niiden kosketusta

sen kartoittaessa minusta

menneet.

Myrsky, härät,

muistot ja Sitten;

saapukaa:

En ole valkoinen lippu,

kalpea liekki,

ryöstettävä neito.

Olen kukkinut yli talven,

olen oppinut:

taivaiden ollessa vaiti

on aikaa itkeä

vaikka vain

                                    mennyttä.

...

“There is a time for many words, and there is also a time for sleep.” 

                                                                                                                          - Homeros

Ja tähän väliin kaikki, mitä on vielä liian vaikea lausua julki.
Ikävä, kysymykset, sanomattomaksi jäänyt, suljettuna silmieni rasioihin.
Mutta olla, olla lempeä ja hellä, lämmin ja läsnä
rohkea, liki peloton, kuten sinut muistan kirkkailta päiviltä.
Minä kysyn valoa, toivon sitä, sanon satoja hyvästejä
yhä uudelleen.
On paljon uinahtanutta, mutta myös kytevää.
Uutta.

Ole rauhassa, "aalto on vapaa".

– Elmy

Lauluja

Huomaan alkaneeni tarkemmin keskittyä sanojen sointiin. Kuulostelu oli alkanut jo kauan sitten, ehkä tarkentunut Norjan vuoristossa ja lopulta kunnolla syttynyt lukiessani sanan eufonia, siis "harmonia", "kaunisäänisyys", antiikin kreikkalaisen runouden ihanne ja tavoite. Lyyrisen laulun kuului tuoda sieluun ulottuvaa, jumalaista mielihyvää, ja minä mietin, että olisi kaunista laulaa kaukaista onnea lähelle, paperilla tietenkin. 

   Siitä lähtien minä olen yrittänyt laulaa paperilla, asettaa sisennyksiä, toistoja ja alkusoituja niin, että teksti asettuisi musiikin tavalla soinnukkaasti, että matkalaulu matkaisi kauas sinnekin, missä sitä en voi olla laulamassa. Annan koteja suullisille runoille paperilta, ja onko se ihme tämän kevään eepos-urakan alla. Muinaisuuksien nimet pyörivät päässäni, vilisievät liki jokaisella lukemallani sivulla; maailmaan avautuu yhä uusia mysteerejä yhä uusin nimin kutsuttaviksi. Sellaisia jaettuja, kaikuun tanssivia taruja, joita näppäillään kirjaimiksi.

   Esimerkkinä yritelmistäni on tämä, Matkojeni lauluista otettu pieni runo, joka on sinänsä tavaton, että se on yksi ainoita ellei ainoa todella Onnellinen runo, jonka olen kirjoittanut. (Olin jo kirjoittanut useita murheellisempia lauluja, sitten tämän, eräänlaiseksi yläotsakkeeksi kaiketi.)

Venus ja Mars, Botticelli

Bohemia.

To Agathon

Onnellin
on kaunis nuorukainen
kauttaaltaan kultaa,
terätöntä kulmaa,
Agathonin poika,
joka loikoo varjossa

itseään tuntematta.

Rakkaud
on unohtaut kotinsa
ajelehtinut ikuista jokea
Venuksen ja Marsin välillä,
katsellut omaa kuvajaistaan
päästä varpaisiin:

Kun Rakkaud kastaa
sormenpäänsä virtaan
se sihahtaa
juuri kun hänen nimensä huoataan
Rakkaud hymyilee
        ja on
toisin kuin Onnellin
joka nimetönnä tietä kysyy
minne seuraan vain:

Ei Agathon itse
poikaansa nimennyt
vaan sen teki Rakkaud
varjojen sylistä tämän yllättäessään.

Puhui:
"Miten minua viehätät,
tutulta tunnut;
sinusta silmäni ilahtuu
kuin tunnistaen:
Mikä nimesi lie
ja missä kotosi on?"

Vastasi:
"Ei nimeä mulla
ja koto vain elollani
                     rinnassa
olen häkeltynyt
eksyilevä muukalainen
kuin taulukankaan tähdestä
                               pudonnut
vaan miten ihana olet minulle
otsaripoinesi
kultaiset kolikot kaulaltasi
putouksina,
oman itsesi olet
mulle outo ja uusi
kaiken uneliaisuuden karkottaja
ehkä sinä osaisit

nimen minulle ojentaa?"

Ja ojentikin heltynyt
Rakkaud sormensa kastaen
vesileilistä täytettyyn maljaan:
"Ole siis nimeltäsi Onnellin
ja tiedä:
On silmäni Onnellinen
niin kuin rintani mylly, vesi
ja liike Onnellinen
ja minne ikinä käynkin
on tie Onnellinen."

Ja nuorukainen,
mystisen Agathonin poika
Apollon veistämä poika
julisti: "Niin olen minäkin
Rakkauden,
sun ainut on kieli jota puhun,
kutsu jonka kuulen
           johon vastaan
sun ainut on syli jota syleilen,
olen kokonaan, kokonaan Rakkauden."

Ja minä?
Minä kuten kaikki
olen
Rakkauden
Onnellinen
            lapsi.

...

To Agathon: Plotinoksen kauneuden systematiikan esteettisen kokemuksen ihanteellinen sielullinen päämäärä, "hyvä".- estetiikan muistiinpanoista

- Elmy

Taivastelua

"[Kerran] kirjoitin maailman, jossa taivas oli 'kuulas'. Kävellessäni kohti kampusta minä ymmärsin, etteivät kuulaat taivaat olleet enää pelkkiä lapsuusmuistoja tai uneksumia. Minä näen taivaat ja puut taas niin kuin näin ne lapsena ja vakaasti uskon, että jokainen, joka voi 'mieli järkkymättä, malttiaan menettämättä ja suuremmin sydäntään häiritsemättä' katsella tummien runkojen lomitse tuohon eteeriseen ulappaan, huijaa joko minua tai itseään:

   Pimeät ikkunat käyvät kuvastimiksi varhaisen Iltaruskon pakkasesta ja liikutuksesta punehtuville poskille, harjut tahtovat likistää itsensä häntä vasten; heillä on ymmärrys. Yksinäisiä ovat paljaiden puiden rangat, luiset sormet, joiden hapuilut kasvu on tallettanut kuin koreografian: He tavoittelevat hesperidejä, jotka ovat syvänsinisen meren rannalla ja heittelevät leikeissään kultaisia omenoita toisilleen; onhan yllättävä keltainen se, johon illan helma päättyy."

– keltainen muistikirja, 6.2.2017

Versova

Pieni verso

alavalla maalla

tähyämässä

tuon tuonnemmaksi,

missä varjo loistaa

(onhan sillä suloiset

pienet kasvot

tarkasti huputettuna)

ja kuka varjon kämmenestä juo

tulee juovuksiin

tavalla joka saa

verson punastumaan

(onhan se

varjon kasvi, siis kuin

hänen poskensa ruusut;

hyvillään).

Räikeä ruusu

kannettoman taivaan alla

(onhan se kuin

pudonnut huppu;

sait yhden yön uskollisista tyttäristä

käymään hurjaksi;

yömyrsky alkaa,

olet peittävinäsi silmäsi),

jota katsoo seitsemällä

terälehdellä

jotka ovat lähimpänä sydäntä.

Ruusun katse laskee pilvet

(saisiko hän katseen kirkkaaksi?)

sävyttää liikkeen

(punan laskemaan poskilta?),

kukinto raukenee kiitollisuudesta

(ei hätää; miten onkaan hyvä

uneksua)

ja miten se kuoleekaan,

kaikessa taivaan kunniassa,

raueten kuin loitsu

(häneen, joka näkee sinut ja unia

on hyvä luottaa)

ruusu on kokenut taiteen

(eivät rakastuneetkaan

loputtomiin keskenään punastele),

on taiten uneksinut yhden

Kaiken

juopuneena se kuolee,

vaipuu väreihin

se olen minä

minä olen kuollut aina

kun olen katsonut

ja viimein nähnyt;

tehnyt olevaksi kauniin

(vaikka kulkisinkin huputettuna,

ottaisit kiinni olastani,

janoinen).

Mt. Fløyen

///////

"[J]os minä saan katsoa syvälle taivaaseen, silloin minun ääriviivani katoavat, kanteni lentävät auki ja olen täyttyvän juhlasalin kaltainen (pääni on kattokruunu, kylkiluuni kahteen suuntaan laskevat portaikot, sydämeni on silloin valtaistuin, jolla istun rakkauspukuni ylläni)."

– keltainen muistikirja, 13.2.2017

– Elmy

Kirjoitan vahingossa, siis olen

Entisessä DDR-asunnossani oli keltaisella post–it-lapulla lainaus seinään liimattuna. Se antaa minulle toivoa kahdeksan–yhdeksän keskeneräisen käsikirjoitukseni keskelle.

"Kaikki kirjailijat ovat turhamaisia, itsekkäitä ja laiskoja, ja heidän motiiviensa perusta on mysteeri. Kirjan kirjoittaminen on pitkä, uuvuttava kamppailu, vähän kuin pitkä jakso jotain tuskallista sairautta. Kukaan ei millloinkaan ryhtyisi moiseen ellei olisi jonkin sellaisen demonin ajama, jota ei voi vastustella eikä ymmärtää."
– George Orwell (vapaa suomennos)

Sama tarina, ehdin tällä kertaa ihmetellä kursorinvieriä ja tyhjiä sivuja ja puhtaaksikirjoittelua muutaman päivän ja sitten:
 
Olen juomassa kahvia, tuijotan halkeilevaa maalia, joka näkyy kapeasta ikkunasta, en ole antanut itseni torkkua ideoiden tuolle puolen ja yöllisten muistikuvieni mukaan kaikella on kasvot. Käytännössä mietin sitä, miksi aamut eivät näin täydellisinäkään tunnu minulle luontaisilta, mutta pohdintani tuntuvat antiikkiselta teatterilta, ja se on aina niin kutkuttavaa, etten voi olla kirjoittamatta sitä muistiin. (Miksi päivällä liike ei jännitä, miksi se yöllä kaikuu? Miksi kylmäkin yö osaa olla lämmin ja peiton alla voi silti olla kylmä?)

(Ja siten itse kirjoittaessa saattaa äkkiä olla niin, että minulta on karannut juuri oikean jumaluuden tai titaanin nimi ja kesken puolipilkun luenkin tuntikausia Kreikan mytologiaa ja tuijottelen kuvia Kronoksesta. Se tuntuu elintärkeältä ja mielekkäältä hetkessä ja perin typerältä niinä öinä, joina yritän kirjoittaa neljä esseetä kolmessa tunnissa, sillä olen kuluttanut kaiken aikani miettien, miten voi maalata valoa ihon alle tuolla tavalla.)

Sivuaineeni on Antiikin kulttuuri (Peter Paul Rubens – Francisco de Goya)

Ja sitten lopulta:

Haamunvarjot

Niin monta kättä
ja niin kirkkaita
räpäytyksiä
raskain marmoriluomin
aamun valo kuolettaa
ne luulot,
joita elättelin.

Miten kaikki on taas
näin selväpiirteistä?
Missä ovat Harhailevat
huntuinensa nyt?
Minne on jokainen
haamunvarjo mennyt?

Sama huone,
josta yöllä avautui meri
samat seinät
mutta marmoriluomin;
katsonko varjojen läpi?

Niitä väärin?
Vaikka ehkä kulkuaan

tavoillani kohtelin kaltoin
eikö kaikille helpoin
jos he kumminkin
tanssisivat vielä?

Hurjat, hurjastuneet
Eilisen Elättelijät
nilkoissaan, jaloissaan
peilikentät, -kengät:

He tekivät Fantasoksesta
kiveä
ja he häpeilemättä
vyöryttävät kuultujen
surujensa putoukset
hänen hipiältään ikuisuuteen.

Ja Fobetor on
kahden pantterin kaltainen:
Yöllä hän kiihtyy,
tummuu kuin poltettu lasi
ja aamulla pakenee valkeana
Apollon eteen maalaamaan.

Ja Morfeus on ihminen,
sillä hän sulkee silmänsä yöhön,
jota sylkee silmään,
Morfeus on ihminen sillä
silmänsä sulkemalla hän pakottaa
yön antamaan Eilisen Onnen
hänen todentuntuisille käsivarsilleen:

He ovat haamunvarjoni,
Luulojeni Elättelijät,
heidän käsivarsiltaan
haen ne, jotka aamulla nimeän
hyvin todellisille käsivarsilleni;
vuoroin petoja, putouksia,
ihmisiä,
niin olen se, joka haen
Harhailevien pyörryttäessä
minua päämäärästäni.

-Elmy

Isoisä

Miten katson sinua nyt

kun en voi sinua enää nähdä?

Mieleni utuinen silmä

muuttaa kuvaasi niin;

Maisema ympärilläsi

on lapsekas ja riehuu,

on talvi, on kesä;

kuorit viinirypäleitä

ja lausut runoa:

Olit paljain jaloin

jatkamassa matkaa. 

Nyt kun en sinua näe

en enää

kuin muuttuvana muistikuvana,

toivon,

että näkisin kerran,

yhden viimeisen kerran

ja painaisin silkkiset tossut

väsyneille jaloillesi,

kuiskaisin sinulle:

”Katso elämääsi,

isosä,

katso muuttunutta maailmaa;

levon verhoa jokainen kaipaa,

ja sinä voit mennä

nyt viimein kevein jaloin,

sillä olet nähnyt paljon

jäisellä merellä

ja pienissä kylissä,

jotka nauroivat yhdessä

ja suurissa kaupungeissa,

jotka olivat hukattua kiirettä täynnä:

Sinä voit mennä,

sillä minä muistan tarinasi,

seikkailusi,

kerron niitä aina 

niitä kantaessani.”

Tahtoisin nähdä

kun vielä sulkisit silmäsi,

jotka hohtaisivat ehkä kuumeen kirkkautta

mutta menisivät länteen,

paremmille maille,

missä ilma on taasen

lapsekasta ja riehuu. 

Voi, minun nuori vereni vielä

kiehuu,

ja sinun omastasi on tullut

viileää vettä,

joka lepää

ja olet verhon takana,

hyvilläni tiedän;

tämä ero on minulle yksin kipua,

sinä olet levolla

Pohjoisen kesässä,

Lännen mykässä rauhassa,

lämpö kutittaa nenääsi

vielä hetken,

ajokoirat haukkuvat vajan takaa,

tuvan ikkunasta ruutuverhot

kurkottavat sinua kohti;

sitten vielä nouset,

astut matalaan majaasi,

olet perillä,

kotona itsessäsi. 

//
Paappa luki minulle paljon runoja kun olin lapsi, ja myöhemminkin. Hän herätti minussa rakkautta runoutta kohtaa, ja lapsekasta ihailua sillä, kuinka hän muisti niitä ulkoa. Minulla oli tapana kauan sitten istua hänen huoneessaan ja kysellä mitä karmeimmista sairauksista ja lääketieteellisistä outouksista, joista hän kertoi silmät tuikkien. (Olin jäädä ainoita kertoja elämässäni jälki-istuntoon toisella luokalla käsityön tunnilla kertoessani aivan viattomasti, että nuppineulalla voisi tappaa ihmisen, paappaa huvitti tämä.)
Paappa oli myös ensimmäinen ihminen, joka kutsui minua kirjailijaksi. Kerran hänen luonaan vanhainkodissa luin runojani. Hän oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten vakavasti: "Sinussa taitaa olla kirjailijan vikaa." Se oli minulle hyvin tärkeä hetki.
Viimeisen kerran kun hän puhui minulle, ennen joulua, hän tunnisti minut. Katsoi minua silmät kirkastuen ja sanoi nimeni. Kun lupasin tulla "taas pian" en vielä tiennyt, että se olisi viimeinen kerta.

Isoisäni oli viisas ja hyväsydäminen ihminen, joka eli rikkaan elämän ja rikastutti toisia. Jään kaipaamaan.

Lepää rauhassa, isoisä, olet ajatuksissani ja niin monessa sydämessä. 

-Elmy