Kirjoitan vahingossa, siis olen

Entisessä DDR-asunnossani oli keltaisella post–it-lapulla lainaus seinään liimattuna. Se antaa minulle toivoa kahdeksan–yhdeksän keskeneräisen käsikirjoitukseni keskelle.

"Kaikki kirjailijat ovat turhamaisia, itsekkäitä ja laiskoja, ja heidän motiiviensa perusta on mysteeri. Kirjan kirjoittaminen on pitkä, uuvuttava kamppailu, vähän kuin pitkä jakso jotain tuskallista sairautta. Kukaan ei millloinkaan ryhtyisi moiseen ellei olisi jonkin sellaisen demonin ajama, jota ei voi vastustella eikä ymmärtää."
– George Orwell (vapaa suomennos)

Sama tarina, ehdin tällä kertaa ihmetellä kursorinvieriä ja tyhjiä sivuja ja puhtaaksikirjoittelua muutaman päivän ja sitten:
 
Olen juomassa kahvia, tuijotan halkeilevaa maalia, joka näkyy kapeasta ikkunasta, en ole antanut itseni torkkua ideoiden tuolle puolen ja yöllisten muistikuvieni mukaan kaikella on kasvot. Käytännössä mietin sitä, miksi aamut eivät näin täydellisinäkään tunnu minulle luontaisilta, mutta pohdintani tuntuvat antiikkiselta teatterilta, ja se on aina niin kutkuttavaa, etten voi olla kirjoittamatta sitä muistiin. (Miksi päivällä liike ei jännitä, miksi se yöllä kaikuu? Miksi kylmäkin yö osaa olla lämmin ja peiton alla voi silti olla kylmä?)

(Ja siten itse kirjoittaessa saattaa äkkiä olla niin, että minulta on karannut juuri oikean jumaluuden tai titaanin nimi ja kesken puolipilkun luenkin tuntikausia Kreikan mytologiaa ja tuijottelen kuvia Kronoksesta. Se tuntuu elintärkeältä ja mielekkäältä hetkessä ja perin typerältä niinä öinä, joina yritän kirjoittaa neljä esseetä kolmessa tunnissa, sillä olen kuluttanut kaiken aikani miettien, miten voi maalata valoa ihon alle tuolla tavalla.)

Sivuaineeni on Antiikin kulttuuri (Peter Paul Rubens – Francisco de Goya)

Ja sitten lopulta:

Haamunvarjot

Niin monta kättä
ja niin kirkkaita
räpäytyksiä
raskain marmoriluomin
aamun valo kuolettaa
ne luulot,
joita elättelin.

Miten kaikki on taas
näin selväpiirteistä?
Missä ovat Harhailevat
huntuinensa nyt?
Minne on jokainen
haamunvarjo mennyt?

Sama huone,
josta yöllä avautui meri
samat seinät
mutta marmoriluomin;
katsonko varjojen läpi?

Niitä väärin?
Vaikka ehkä kulkuaan

tavoillani kohtelin kaltoin
eikö kaikille helpoin
jos he kumminkin
tanssisivat vielä?

Hurjat, hurjastuneet
Eilisen Elättelijät
nilkoissaan, jaloissaan
peilikentät, -kengät:

He tekivät Fantasoksesta
kiveä
ja he häpeilemättä
vyöryttävät kuultujen
surujensa putoukset
hänen hipiältään ikuisuuteen.

Ja Fobetor on
kahden pantterin kaltainen:
Yöllä hän kiihtyy,
tummuu kuin poltettu lasi
ja aamulla pakenee valkeana
Apollon eteen maalaamaan.

Ja Morfeus on ihminen,
sillä hän sulkee silmänsä yöhön,
jota sylkee silmään,
Morfeus on ihminen sillä
silmänsä sulkemalla hän pakottaa
yön antamaan Eilisen Onnen
hänen todentuntuisille käsivarsilleen:

He ovat haamunvarjoni,
Luulojeni Elättelijät,
heidän käsivarsiltaan
haen ne, jotka aamulla nimeän
hyvin todellisille käsivarsilleni;
vuoroin petoja, putouksia,
ihmisiä,
niin olen se, joka haen
Harhailevien pyörryttäessä
minua päämäärästäni.

-Elmy