Kirjoitan vahingossa, siis olen

Entisessä DDR-asunnossani oli keltaisella post–it-lapulla lainaus seinään liimattuna. Se antaa minulle toivoa kahdeksan–yhdeksän keskeneräisen käsikirjoitukseni keskelle.

"Kaikki kirjailijat ovat turhamaisia, itsekkäitä ja laiskoja, ja heidän motiiviensa perusta on mysteeri. Kirjan kirjoittaminen on pitkä, uuvuttava kamppailu, vähän kuin pitkä jakso jotain tuskallista sairautta. Kukaan ei millloinkaan ryhtyisi moiseen ellei olisi jonkin sellaisen demonin ajama, jota ei voi vastustella eikä ymmärtää."
– George Orwell (vapaa suomennos)

Sama tarina, ehdin tällä kertaa ihmetellä kursorinvieriä ja tyhjiä sivuja ja puhtaaksikirjoittelua muutaman päivän ja sitten:
 
Olen juomassa kahvia, tuijotan halkeilevaa maalia, joka näkyy kapeasta ikkunasta, en ole antanut itseni torkkua ideoiden tuolle puolen ja yöllisten muistikuvieni mukaan kaikella on kasvot. Käytännössä mietin sitä, miksi aamut eivät näin täydellisinäkään tunnu minulle luontaisilta, mutta pohdintani tuntuvat antiikkiselta teatterilta, ja se on aina niin kutkuttavaa, etten voi olla kirjoittamatta sitä muistiin. (Miksi päivällä liike ei jännitä, miksi se yöllä kaikuu? Miksi kylmäkin yö osaa olla lämmin ja peiton alla voi silti olla kylmä?)

(Ja siten itse kirjoittaessa saattaa äkkiä olla niin, että minulta on karannut juuri oikean jumaluuden tai titaanin nimi ja kesken puolipilkun luenkin tuntikausia Kreikan mytologiaa ja tuijottelen kuvia Kronoksesta. Se tuntuu elintärkeältä ja mielekkäältä hetkessä ja perin typerältä niinä öinä, joina yritän kirjoittaa neljä esseetä kolmessa tunnissa, sillä olen kuluttanut kaiken aikani miettien, miten voi maalata valoa ihon alle tuolla tavalla.)

Sivuaineeni on Antiikin kulttuuri (Peter Paul Rubens – Francisco de Goya)

Ja sitten lopulta:

Haamunvarjot

Niin monta kättä
ja niin kirkkaita
räpäytyksiä
raskain marmoriluomin
aamun valo kuolettaa
ne luulot,
joita elättelin.

Miten kaikki on taas
näin selväpiirteistä?
Missä ovat Harhailevat
huntuinensa nyt?
Minne on jokainen
haamunvarjo mennyt?

Sama huone,
josta yöllä avautui meri
samat seinät
mutta marmoriluomin;
katsonko varjojen läpi?

Niitä väärin?
Vaikka ehkä kulkuaan

tavoillani kohtelin kaltoin
eikö kaikille helpoin
jos he kumminkin
tanssisivat vielä?

Hurjat, hurjastuneet
Eilisen Elättelijät
nilkoissaan, jaloissaan
peilikentät, -kengät:

He tekivät Fantasoksesta
kiveä
ja he häpeilemättä
vyöryttävät kuultujen
surujensa putoukset
hänen hipiältään ikuisuuteen.

Ja Fobetor on
kahden pantterin kaltainen:
Yöllä hän kiihtyy,
tummuu kuin poltettu lasi
ja aamulla pakenee valkeana
Apollon eteen maalaamaan.

Ja Morfeus on ihminen,
sillä hän sulkee silmänsä yöhön,
jota sylkee silmään,
Morfeus on ihminen sillä
silmänsä sulkemalla hän pakottaa
yön antamaan Eilisen Onnen
hänen todentuntuisille käsivarsilleen:

He ovat haamunvarjoni,
Luulojeni Elättelijät,
heidän käsivarsiltaan
haen ne, jotka aamulla nimeän
hyvin todellisille käsivarsilleni;
vuoroin petoja, putouksia,
ihmisiä,
niin olen se, joka haen
Harhailevien pyörryttäessä
minua päämäärästäni.

-Elmy

Tuntuu

Minunhan pitäisi olla lukemassa Dostojevskin Rikos ja rangaistusta ja palauttamassa myöhästynyt runoanalyysi, mutta minä istuskelen kaikesta tästä teeskennellyn tietämättömänä ikkunani edessä ja kuuntelen tämänhetkistä kahvinkeittokappalettani. 

    Tässä elämässä on jotain, joka perustavasti liittyy kahvinkeittoon. Aluksi mikään ei tunnu järkevältä, on vaikea nousta (ja vielä vaikeampi kun torkuttaa yhteen iltapäivällä), selässä on liikaa nukkuneen puutuneisuutta ja taivas on julmetun harmaa. Sitten sitä heittää šaalin harteilleen ja laittaa veden kiehumaan, ja muistaa, että kyse on aina jollain tavalla kahvin keittämisestä. Siksi sille on oma kappaleensakin elämässäni. Siitä tulee hyvä ja lämmin mieli.  

Gold

Samalla olen miettinyt tätä kulunutta syksyä, joka on saanut kaiken aivan toiseksi kuin ennen. Minä olen viimein alkanut tekemään asioita, jotka tuntuvat. Minä olen miettinyt paljon tuntumista, niin pitkälle, että päätin uskoa, ettemme me todella tiedä mitään, ja kaikki, mitä voimme oppia? Vain satuja. Kaikki Maailman Tieto yksissä kansissa, oikea tiiliskivi, polveileva ja melko korkealentoinen – niin moni asia olisi runomuodossa, eikä kukaan ottaisi siitä Yhteistä Selkoa. Voimme vain sanoa “tämä kohta on hyvä ja tämä huono”, yli seitsemällä miljardilla eri suulla. 

GOLD

   

                             Miten hurjaa, elää näin ja täällä ja olla tietämättä mistään mitään. 

   

Enemmän päätin uskoa siihen, että kaikki tietoni on tunnetta. Helppo sanoa, kun on alkanut viimein tehdä asioita, jotka tuntuvat. Tämän vuoden onnellista ruskaa tulen kai kaipaamaan vielä kahdeksankymmenvuotiaanakin. Kuinka kynä luistaa paperilla, miltä tuoksuu, miltä kuulostaa, miten kuvat terävöityvät, yksilöityvät, ja se tuska kun ei, minä en osaa piirtää (vielä), enkä minä ehdi kirjoittaa (koska yliopisto, joka usein hävisi kiistan).
Yksi ja sama harju kahdeksannesta kerroksesta joka aamu uudella ilmeellä, ja ne vannomukset, joita olen sitä katsellessani juhlallisesti tehnyt sanakirjoja, Kalevala, lasiset joutsenet ja muovinen Buddha yleisönäni. 

 

Pääasiallisin (ja juhlallisin) niistä oli tämä: Mitä ikinä tulenkin tekemään, teen sen Ihmiselle. Sille, joka tuntee.
Sille, joka muistaa eiliset, huomiset ja sen, ettei tunne yksin.

   

Sitä minä olen alkanut miettiä joka päivä kun Mariage d’Amourin nuotit ovat pudonneet askelteni tahtiin ja ilma on liikkunut kuten kylmällä on tapana: Miltä tuntuu? Mikä tuntuu?
Sen tämä tärähtänyt ruska minulle opetti: Todella on hurjaa olla näin ja täällä ja tietämättä mitään, mutta joskus, oikeasta kulmasta katsottuna, voi raivokkaasti punastunut haapa olla hyvästijättö ahdistukselle ja joskus surullisen silmän voi vaihtaa katulampun kanssa pelkällä vilkaisulla.
Siksi minä seikkailen nykyään.
(Mukulakivikadut ovat aivan hullua seutua, ja kaariovet myös, sisäpihoista – sellaisista, joille poiketaan kiireisimmiltä kaduilta – puhumattakaan.)

Päätin myös, etten taida enää uskoa luonnonnerouteen sanan kaikissa merkityksissä, ja että minun on oltava vähemmän melodramaattinen, ja ehkä opittava muistamaan, että vaikka kirjan hahmot voivat pitää yllä jatkuvaa monologia vaikka ääneenkin, se kiinnittää tosimaailmassa katseita. (Etenkin jos kävelet yöpaita trenssitakin alta pilkottaen, paljaat nilkat vilkkuen ja naama pastellipölyssä pimeän jälkeen.)

   En tiedä, vaikuttavatko nämä päätökset tosiasiallisesti elämääni.

  

Mood, Syksy 2016

Tämän oli tarkoitus olla jotenkin päin luovan kirjoittamisen blogi. Luulisin. Ehkä se päivä koittaa vielä.

Elmy