Taivastelua

"[Kerran] kirjoitin maailman, jossa taivas oli 'kuulas'. Kävellessäni kohti kampusta minä ymmärsin, etteivät kuulaat taivaat olleet enää pelkkiä lapsuusmuistoja tai uneksumia. Minä näen taivaat ja puut taas niin kuin näin ne lapsena ja vakaasti uskon, että jokainen, joka voi 'mieli järkkymättä, malttiaan menettämättä ja suuremmin sydäntään häiritsemättä' katsella tummien runkojen lomitse tuohon eteeriseen ulappaan, huijaa joko minua tai itseään:

   Pimeät ikkunat käyvät kuvastimiksi varhaisen Iltaruskon pakkasesta ja liikutuksesta punehtuville poskille, harjut tahtovat likistää itsensä häntä vasten; heillä on ymmärrys. Yksinäisiä ovat paljaiden puiden rangat, luiset sormet, joiden hapuilut kasvu on tallettanut kuin koreografian: He tavoittelevat hesperidejä, jotka ovat syvänsinisen meren rannalla ja heittelevät leikeissään kultaisia omenoita toisilleen; onhan yllättävä keltainen se, johon illan helma päättyy."

– keltainen muistikirja, 6.2.2017

Versova

Pieni verso

alavalla maalla

tähyämässä

tuon tuonnemmaksi,

missä varjo loistaa

(onhan sillä suloiset

pienet kasvot

tarkasti huputettuna)

ja kuka varjon kämmenestä juo

tulee juovuksiin

tavalla joka saa

verson punastumaan

(onhan se

varjon kasvi, siis kuin

hänen poskensa ruusut;

hyvillään).

Räikeä ruusu

kannettoman taivaan alla

(onhan se kuin

pudonnut huppu;

sait yhden yön uskollisista tyttäristä

käymään hurjaksi;

yömyrsky alkaa,

olet peittävinäsi silmäsi),

jota katsoo seitsemällä

terälehdellä

jotka ovat lähimpänä sydäntä.

Ruusun katse laskee pilvet

(saisiko hän katseen kirkkaaksi?)

sävyttää liikkeen

(punan laskemaan poskilta?),

kukinto raukenee kiitollisuudesta

(ei hätää; miten onkaan hyvä

uneksua)

ja miten se kuoleekaan,

kaikessa taivaan kunniassa,

raueten kuin loitsu

(häneen, joka näkee sinut ja unia

on hyvä luottaa)

ruusu on kokenut taiteen

(eivät rakastuneetkaan

loputtomiin keskenään punastele),

on taiten uneksinut yhden

Kaiken

juopuneena se kuolee,

vaipuu väreihin

se olen minä

minä olen kuollut aina

kun olen katsonut

ja viimein nähnyt;

tehnyt olevaksi kauniin

(vaikka kulkisinkin huputettuna,

ottaisit kiinni olastani,

janoinen).

Mt. Fløyen

///////

"[J]os minä saan katsoa syvälle taivaaseen, silloin minun ääriviivani katoavat, kanteni lentävät auki ja olen täyttyvän juhlasalin kaltainen (pääni on kattokruunu, kylkiluuni kahteen suuntaan laskevat portaikot, sydämeni on silloin valtaistuin, jolla istun rakkauspukuni ylläni)."

– keltainen muistikirja, 13.2.2017

– Elmy

Tuntuu

Minunhan pitäisi olla lukemassa Dostojevskin Rikos ja rangaistusta ja palauttamassa myöhästynyt runoanalyysi, mutta minä istuskelen kaikesta tästä teeskennellyn tietämättömänä ikkunani edessä ja kuuntelen tämänhetkistä kahvinkeittokappalettani. 

    Tässä elämässä on jotain, joka perustavasti liittyy kahvinkeittoon. Aluksi mikään ei tunnu järkevältä, on vaikea nousta (ja vielä vaikeampi kun torkuttaa yhteen iltapäivällä), selässä on liikaa nukkuneen puutuneisuutta ja taivas on julmetun harmaa. Sitten sitä heittää šaalin harteilleen ja laittaa veden kiehumaan, ja muistaa, että kyse on aina jollain tavalla kahvin keittämisestä. Siksi sille on oma kappaleensakin elämässäni. Siitä tulee hyvä ja lämmin mieli.  

Gold

Samalla olen miettinyt tätä kulunutta syksyä, joka on saanut kaiken aivan toiseksi kuin ennen. Minä olen viimein alkanut tekemään asioita, jotka tuntuvat. Minä olen miettinyt paljon tuntumista, niin pitkälle, että päätin uskoa, ettemme me todella tiedä mitään, ja kaikki, mitä voimme oppia? Vain satuja. Kaikki Maailman Tieto yksissä kansissa, oikea tiiliskivi, polveileva ja melko korkealentoinen – niin moni asia olisi runomuodossa, eikä kukaan ottaisi siitä Yhteistä Selkoa. Voimme vain sanoa “tämä kohta on hyvä ja tämä huono”, yli seitsemällä miljardilla eri suulla. 

GOLD

   

                             Miten hurjaa, elää näin ja täällä ja olla tietämättä mistään mitään. 

   

Enemmän päätin uskoa siihen, että kaikki tietoni on tunnetta. Helppo sanoa, kun on alkanut viimein tehdä asioita, jotka tuntuvat. Tämän vuoden onnellista ruskaa tulen kai kaipaamaan vielä kahdeksankymmenvuotiaanakin. Kuinka kynä luistaa paperilla, miltä tuoksuu, miltä kuulostaa, miten kuvat terävöityvät, yksilöityvät, ja se tuska kun ei, minä en osaa piirtää (vielä), enkä minä ehdi kirjoittaa (koska yliopisto, joka usein hävisi kiistan).
Yksi ja sama harju kahdeksannesta kerroksesta joka aamu uudella ilmeellä, ja ne vannomukset, joita olen sitä katsellessani juhlallisesti tehnyt sanakirjoja, Kalevala, lasiset joutsenet ja muovinen Buddha yleisönäni. 

 

Pääasiallisin (ja juhlallisin) niistä oli tämä: Mitä ikinä tulenkin tekemään, teen sen Ihmiselle. Sille, joka tuntee.
Sille, joka muistaa eiliset, huomiset ja sen, ettei tunne yksin.

   

Sitä minä olen alkanut miettiä joka päivä kun Mariage d’Amourin nuotit ovat pudonneet askelteni tahtiin ja ilma on liikkunut kuten kylmällä on tapana: Miltä tuntuu? Mikä tuntuu?
Sen tämä tärähtänyt ruska minulle opetti: Todella on hurjaa olla näin ja täällä ja tietämättä mitään, mutta joskus, oikeasta kulmasta katsottuna, voi raivokkaasti punastunut haapa olla hyvästijättö ahdistukselle ja joskus surullisen silmän voi vaihtaa katulampun kanssa pelkällä vilkaisulla.
Siksi minä seikkailen nykyään.
(Mukulakivikadut ovat aivan hullua seutua, ja kaariovet myös, sisäpihoista – sellaisista, joille poiketaan kiireisimmiltä kaduilta – puhumattakaan.)

Päätin myös, etten taida enää uskoa luonnonnerouteen sanan kaikissa merkityksissä, ja että minun on oltava vähemmän melodramaattinen, ja ehkä opittava muistamaan, että vaikka kirjan hahmot voivat pitää yllä jatkuvaa monologia vaikka ääneenkin, se kiinnittää tosimaailmassa katseita. (Etenkin jos kävelet yöpaita trenssitakin alta pilkottaen, paljaat nilkat vilkkuen ja naama pastellipölyssä pimeän jälkeen.)

   En tiedä, vaikuttavatko nämä päätökset tosiasiallisesti elämääni.

  

Mood, Syksy 2016

Tämän oli tarkoitus olla jotenkin päin luovan kirjoittamisen blogi. Luulisin. Ehkä se päivä koittaa vielä.

Elmy