Meillä on ollut kissavieras viimeiset kaksi viikkoa, ja vaikka kyseessä saattaa olla koiramaisin kissa, jonka olen koskaan tavannut, olen jälleen uppoutunut siihen sulokkuuteen, joka näyttää kuuluvan kissoille, kissuuteen, kissana olemiseen.
Kissalla on muinaisen egyptiläsen jumalattaren kopea askellus, joka olisi mielellään nostattamassa miniatyyridyynejä jokaisella askeleella, ja kun kissa valitsee sinun sylisi leponsa valtakunnaksi, sinä itse ylevöidyt niin, että pyhität hetken, kerkeä nauru pyrkii kurkkuusi, jossa annat sen piilotella, jossa annat sen tuntua, ja tuosta naurusta syntyy ajatus: "Tätä on olla elossa." Kissa vain makaa vatsallasi, ehkä painelee sitä pienillä tassuillaan, kehrää, ja sinä ymmärrät että piilotettu nauru ja elävä ajatus ovat juuri sitä, kehräystä. Sinä kehräät, sitä on olla elossa, mikään ei estä nauruasi kun sen tajuat, ja se kasvaa.
Muinaisuus mykisti minut jo lapsena, ja minä lähdin sitä vastaan scarabee-rannekoruin ("Yhtenä päivänä vuodessa", minä sanoin, "tämä vihreä kivi herättää muumioita jos sen sallin", ja kohotin isoäidiltä perityn kauniin turistirihkaman auringonkehrää vasten), kauhutarinoin ja lammen ääriltä löydetyin riimein ("Jos runon jokainen sana rimmaa", minä pohdin, "se on varmasti loitsuista väkevin", ja vietin pitkiä aikoja kulmat kurtussa). Nyt se kuljeskelee valkeana ja elollisena tassuttelijana asunnossani ja minä muistin erään runomuotoisen matkakertomuksen lukioajoilta, minkä kirjoitin opiston soittokellarissa yhden kitaristin ja yhden basistin soittaessa iltamyöhällä:
 |
John Weguelin - The Obsequies of an Egyptian Cat |
Giza.
Kissaluola
Kissojen rivistö – kissat ovat kiveä
niiden väliin putoavat
keräämäni kerät lankaa,
enkä saa niitä takaisin, kun pyydän.
"Missään ei ole liian hienoa lankaa kissoille",
suuri kivikuono naukui,
"mutta jos olisi, emme sillä leikkisi."
”Mutta minä keräsin lankani
niityn pohjaorsista,
tummiten soivista kielistä
ja jouhista, joita maa antaa."
Kissa naukaisi: "Ei se ole mitään,
mitä emme saa pohjavilloistamme,
mikä ei kieliltämme laskeutuisi soimaan;
ei, tällä langalla minä leikin jo
kun pennunnukka tippui äitini kielelle."
Minä sanoin: "Mutta hienoa nauhaani
jahtasin tuulien tienoilta;
tuuleen tarttuneita Punaisia Lankoja,
löytääkseni sen, minne pitää suunnata."
Naukui, naukui: "Hullujako puhut?
Eikö eteesi ole jo kudottu tarinan verkko,
eikö ole ihmeellistä, että juuri tänne löysit:
Kyllä kissa osaa kävellä minne kuuluu,
jaloilta selälleen ja toisin päin jo pennusta:
Ei, tämä lanka ei ole yliarvoiseni,
näin olen jo sitä pallotellut vielä valkein kynsin."
Epätoivoissani: "Mutta kullalleni keräsin
jo puutunutta kultaa, tiimalasihiekkaa
suoraan ruusuaidasta kuivattuna,
muistamaan aina aikaa, meidän aikaamme,
kuin seesteiset kellot päiviemme virrassa."
Nauttien: ”Olet huvittava,
ja
jos kissat koskisivat ihmislihaan
nyt ei sinua syötäisi, mutta senkin tiedän,
että
tämä lanka ei sano minulle mitään,
sekoitettua
lankaa kahdesta eri asiasta:
Se
on halpaa, tavalla joka kyllästyttää aina.”
Nyyhkäisten: ”Eikö edes seitsemän
maailman
ihmeen nukka riittäisi
tassujanne
laskemaan? Varta vasten varmistin
seitsemän
synnin kuidut pehmytvillasta
seitsemänä päivänä niitä nyhdin
seitsemäntenä olin puhdas!”
Haukotteli: ”Eihän minun tarvitse
kuin
ympärilleni vilkaista, ja kas!
Jälleen
on niiden siruja tassuissa,
kun
hetkeksi muualle katsahti.
Onneksi
siis on se onni,
että minulla on kovat anturat!”
Turhautuen: ”Mitään ette kunnioita!
Tuulta
pilkkaat, ajalle syljet,
auringon
kiellät, mutta miten on maan?
Maan,
jossa tassusi lepäävät
ja
pentusi kasvavat,
josta
kirotut lankakeränikin
saavat
vauhtia pyöriäkseen!”
Kissa nauroi: ”Miten voitkaan!
Yrität
lyödä minut minulta,
ehdotat,
etten minä ole sen arvoinen,
vaikka
nimenomaan sen
minä
karistan kuin maan tomun
viiksikarvoistani:
’Tassusi lepäävät’,
ja
mitä vielä! Tassuni kasvoivat
aivan
kuin päänikin ja sydän
siitä,
jonka luulet minua johtavan:
Ei,
ei, ystäväinen, meiltä et tätä kiellä,
eikä
mikään ole hauskempaa
kuin
leikkiä hataralla lankakeräpinolla,
johon maailma on järjestetty,
kaiken mieli siinä sivussa.”
Leikki jatkui, minä lähdin,
mutta
päivieni loppuun saakka
kuulin
Kissaluolan kaiun.
//
"Harvat ihmiset osaavat askarruttaa mieltänsä lähimmällä menneisyydellä. Meitä joko kiinnittää auttamattomasti nykyisyys, tai me eksymme etäiseen menneisyyteen ja yritämme, mikäli vain mahdollista, kutsua esiin ja palauttaa entisellensä sitä, mikä on meiltä kerrassaan kadonnut."
– J. W. von Goethe, Vaaliheimolaiset
"Miksi en iloitsisi? [--.] [O]n heijastuksia ja valonkaistaleita, toistuvasti ruska, hiljainen kaamos ja yhä uudestaan kesä. Olen onnekas, paikalla vain kappaleessa yhtä maailmanaikaa, joita olen ollut poissa useampia kuin minulla on vuosia, olen katselija. Minulla on jalat, jotka pehmenevät talvisin niin, että ballerina-avokkaat hiertävät niitä ensimmäisten kesäpäivien tullen. Ei minulla ole hätää eikä valokeilaa. Jos toteutumattomuus on haikeuteni koti, on tekeminen ainoa elävöittävä lääke."
– Vuorenpeikkomuistikirja, 24.5.2017
