Taivastelua

"[Kerran] kirjoitin maailman, jossa taivas oli 'kuulas'. Kävellessäni kohti kampusta minä ymmärsin, etteivät kuulaat taivaat olleet enää pelkkiä lapsuusmuistoja tai uneksumia. Minä näen taivaat ja puut taas niin kuin näin ne lapsena ja vakaasti uskon, että jokainen, joka voi 'mieli järkkymättä, malttiaan menettämättä ja suuremmin sydäntään häiritsemättä' katsella tummien runkojen lomitse tuohon eteeriseen ulappaan, huijaa joko minua tai itseään:

   Pimeät ikkunat käyvät kuvastimiksi varhaisen Iltaruskon pakkasesta ja liikutuksesta punehtuville poskille, harjut tahtovat likistää itsensä häntä vasten; heillä on ymmärrys. Yksinäisiä ovat paljaiden puiden rangat, luiset sormet, joiden hapuilut kasvu on tallettanut kuin koreografian: He tavoittelevat hesperidejä, jotka ovat syvänsinisen meren rannalla ja heittelevät leikeissään kultaisia omenoita toisilleen; onhan yllättävä keltainen se, johon illan helma päättyy."

– keltainen muistikirja, 6.2.2017

Versova

Pieni verso

alavalla maalla

tähyämässä

tuon tuonnemmaksi,

missä varjo loistaa

(onhan sillä suloiset

pienet kasvot

tarkasti huputettuna)

ja kuka varjon kämmenestä juo

tulee juovuksiin

tavalla joka saa

verson punastumaan

(onhan se

varjon kasvi, siis kuin

hänen poskensa ruusut;

hyvillään).

Räikeä ruusu

kannettoman taivaan alla

(onhan se kuin

pudonnut huppu;

sait yhden yön uskollisista tyttäristä

käymään hurjaksi;

yömyrsky alkaa,

olet peittävinäsi silmäsi),

jota katsoo seitsemällä

terälehdellä

jotka ovat lähimpänä sydäntä.

Ruusun katse laskee pilvet

(saisiko hän katseen kirkkaaksi?)

sävyttää liikkeen

(punan laskemaan poskilta?),

kukinto raukenee kiitollisuudesta

(ei hätää; miten onkaan hyvä

uneksua)

ja miten se kuoleekaan,

kaikessa taivaan kunniassa,

raueten kuin loitsu

(häneen, joka näkee sinut ja unia

on hyvä luottaa)

ruusu on kokenut taiteen

(eivät rakastuneetkaan

loputtomiin keskenään punastele),

on taiten uneksinut yhden

Kaiken

juopuneena se kuolee,

vaipuu väreihin

se olen minä

minä olen kuollut aina

kun olen katsonut

ja viimein nähnyt;

tehnyt olevaksi kauniin

(vaikka kulkisinkin huputettuna,

ottaisit kiinni olastani,

janoinen).

Mt. Fløyen

///////

"[J]os minä saan katsoa syvälle taivaaseen, silloin minun ääriviivani katoavat, kanteni lentävät auki ja olen täyttyvän juhlasalin kaltainen (pääni on kattokruunu, kylkiluuni kahteen suuntaan laskevat portaikot, sydämeni on silloin valtaistuin, jolla istun rakkauspukuni ylläni)."

– keltainen muistikirja, 13.2.2017

– Elmy

Norjasta kahteentuhanteenseitsemääntoista

Vietin vuoden 2016 viimeiset ja vuoden 2017 ensimmäiset päivät Norjassa; Bergenissä, josta vuoret alkavat ja meri kurkottelee niiden välistä kauas horisonttiin. 

Siellä ollessani keskityin paljon siihen, kuinka vanha maailma jo on. Kuinka paljon muinaista ja kadonnutta on olemassa, värisee ilmassa, kuinka paljon siitä on haljennut reliikeiksi, sirpaleiksi sinne sun tänne. 

Minä olen miettinyt maailman vanhuutta paljon. 

Se lämmittää kuin kevyt sähkövirta. Tai kuin uloshengitys aivan hipiääsi hipoen.

Nykyhetkestä on helppo kadota; se on helppoa, sillä takana on jo niin paljon, mihin upota. Kun keskittyy tarpeeksi kauan, kaikki ylittää käsityskyvyn. Jää vain kuvia ja sanatonta laulua. Ja kiveä. Ja puuta, johon joku on yli tuhat vuotta sitten kaivertanut lohikäärmeitä, näköjään. (En kyennyt olemaan kiemurtelematta merenkäyntimuseossa. Toista vuosituhatta vanhaa puuta. Jossa on jonkun kaivertamana lohikäärmeitä. Vähemmästäkin kiemurtelee. Ja hihkaisee. Ja tulee sellainen olo, että ehkä pitäisi kysyä jokseenkin elottomalta puusäröltä elämänohjeita.)

Minä – ihminen, joka on hyvin epävarma nykyhetkestä ja itsestään – koen suurenmoista, silkkistä rauhaa kun saan vaipua siihen upottavaan uneen, jota kutsutaan menneisyydeksi. Sitä on hyvä opetella ulkoa, sitä on kaunis piirtää mallista, siihen on ihmeellistä ja kutkuttavaa lisätä kasvonsa tai vetää siitä irtolankoja nykyisyyteen.

Norjassa ajattelin paljon sitä sanatonta laulua, josta mainitsin aiemmin. Maailma hymisee ja minä laulan mukana, aivan hiljaa ja tuntematta melodiaa.

Viime vuoden loppua kohden otin motokseni: "Kirjoitan vahingossa, siis olen", huomatessani, että vaikka luulin vahvasti vain ikään kuin lojuneeni ja kuin kelluen ajautuneeni lukiosta yliopistoon sankassa, kysyvässä unihumussa, olin onnistunut siinä sivussa täyttämään toisen kokoelmallisen runoja.

Ajattelin, että tänä vuonna voisin tehdä enemmän asioita tarkoituksellisesti, vähemmän vahingossa, vähintään joskus katsoa eteeni (enkä taivaalle) kävellessäni ja uskaltautua useammin puhumaan muutenkin kuin itsekseni.

Sen merkiksi yksi vähemmän vahingossa kirjoitetuista runoista (siis sellainen, joka on kirjoitettu ensimmäisen kerran kauan sitten, uudestaan pitkän ajan kuluttua siitä, ja joka on päätynyt loputtomaan uudelleenrivittämisen, -pilkutuksen, -pisteytyksen ja -ajattelun prosessiin, on ei-valmis ja tulee olemaan sitä aina). Siinä on kaukoputkia, maljoja, romanttista höpinää runoilijoista, ja nimi, joka ehkä lähinnä osoittaa turhautumista ikuisuuseditointiini:

Miljoonas jumalvoima yhden lauseen takia

Jumalvoimat kerran ajatelluksi tultuaan
kahlitsivat ensitöikseen, saapuessaan
runon ihmiseen;
elegantisti
aistien porteista pyörähtäessään,
saivat ihmiset julmaa leikkiään lyömään,
taistelun jatkumaan siihen yömyöhään,
jolloin pimeä ylle sen
laskee viitan uneliaan.

Ja minussa,
joka katsoo kuin kaukoputkesta
tuonne kauas
piirtyneeseen kuvaani ensiaskelista,
minä tunnen unohdettujen jumalien
tyhjinä hylättyjen majojen, maljojen
hengittävän runoa
äänekkään juhlan jäljiltä,
hakevan kotia ihmisestä,
ihmisestä joka rakastaa äänekkäästi
ja jonka suudelmat saavat taipumaan
katkeamaan.

Ja meillä on runoilijoita,
tuon henkäyksen lapsia,
jotka kärsivät pääkipua tihrustavista silmistä,
pahoinvointia edestään karkaavista linnuista
kuin pelkäisivät olevansa alasti silloin
paljaana taistelutannerkuvana
kaukoputkineen.

Ja he seisovat vuolaassa joessa
jossa kalat eivät osaa pelätä heitä,
tietävät, tuntevat sormensa joiden alla
on kaikki kauneus – ja sen hauta,
tuntevat juoksevan veden,
täyttävät ne tyhjät majat, maljat,
vangitsevat vapaan, sillä
se on runoilijan työtä;
tehdä runoja; vankiloita, kehtoja
vankiloita sille, joka on sanomatta selvintä,
kehtoja sille jota sielu ei anna anteeksi
kun katsoo ympärilleen;
vettä, virtaavaa vettä
kultaiseen maljaan mallintamaan humalaa,
ei unohdusta ainoastaan.

Misty Mountains. Had to say it.

-Elmy