On tullut aika rikkoa runoradiohiljaisuus. Kevättalvi on kirjoittamiselle hyvää aikaa. Olen kirjoittanut lauluja tai laulettavia runoja. Olen kirjoittanut häviävistä hetkien kuvista, sillä niitä on loputon määrä ja ne ovat yhä nopeammin hapertuvaa, kasvoistaan kuluvaa aistien muistia:
Ne ovat muistot, puusta vuoltuja vappumarkkinaruusuja, joita painaa amorinkaartaan vasten kieltäytyen uskomasta parfyymin kadonneen.
Ne ovat laulujen ainetta.
Ne ovat muistot, puusta vuoltuja vappumarkkinaruusuja, joita painaa amorinkaartaan vasten kieltäytyen uskomasta parfyymin kadonneen.
Ne ovat laulujen ainetta.
Viitatta vaellan
Toisinaan
ilmeettä kuljen peilini pintaa ja
toisinaan
kaipaisin viittaa eilisen tienkulmaan, vaan
haavetta haurasta elän
heleän aamun minä petän
unien kuviin kun kuljen
yhä uudestaan.
Nousevat tuulet
merisen idyllin
takaisen maailman
ovista;
kuulen
kummankin kylkeni
kaukaiset aallot,
vuosien muistin kalloja vasten
ne laineet jo liplattaa
kun haurasta haavetta elän ja
vaatetan hontelot hartiat, peitän
takia turhan
takia lasisen pinnan,
jonka takana heleä
aamu valkenee.
Voisinko
erääseen aamuun herätä vailla
harteiden taakkaa ja harmauden huutoa,
unikuvan kuvaa, raajojen painoa,
joka pelottaa
auringon etäälle, minut
syliin menneiden,
eteiseen maailman
muistojen kallojen salien,
joita kohden
viitatta vuosien virrassa kuljen
kyljenkantaman.
Nousevat tuulet
merisen idyllin
takaisen maailman
ovista
ja äkkiä aamu jo tulvii
kaikista ikkunoista:
Toisinaan
ilmeettä kuljen peilini pintaa, ja
kuulen
kummankin kylkeni laulavan hiljaa,
nuo laineet,
ne liplattaa
ja haurasta haavetta elän
minä harhoistani hartaimman herätän,
unikuvan haron
tieltä kasvojesi valon
ja viitatta, viitatta kuljen
kohti lämpöni lainetta:
Silmien kaukainen, kutsuva kaste
ihoni pinnalla, poskia pitkin ja
haurasta askelta päivien juurilla:
Näin viitatta, viitatta vaellan
kohti sinua.
–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––
"Hän kohtaisi niin paljon mennyttä ja kutsuvaa; ne uisivat hänen tielleen kuin sievät seireenit. Ne ilmestyisivät varomattomina hetkinäsi, olemus mielipahaa täynnä, ne sanoisivat: ”Sinä et ole kuunnellut lauluani”, syyttäen. Olennon vihertäviin silmiin katsoen sinä vakuuttaisit, että olet yrittänyt kuunnella, et vain kykene nappaamaan hänen lauluaan.
Tästä seireeni tulisi hyvin surulliseksi, solvaisi sinua ensin ja vaatisi sitten: ”Minä laulan ja laulan, ja sinun tulisi rakastaa minua.” Merenneidon pyrstö oli sen silmiä sinertävämmän vihreä, sen huulet vaaleammat kuin yhdenkään ihmisen. Sen olkapäillä olisi keltaisia jalokiviä ja meripihkaa, joista sen kynnetkin olivat valetut. Tällaisia ovat muistot iltapäivien pitkinä tunteina ja unettoman öinä.
Sinä olet pahoillasi, koska et kuule seireenin laulua, kuulet vain kuinka tuuli ujeltaa, kuinka aallot lyövät kaukaisiin kallioihin. Sinä kuulet suolan vedessä ja lokkien sulat; kuulet hiekan tanssin meren ja rannan välillä. Sinä rakastitkin niitä, ja merenneito vakuuttaa, että sitä hänen laulunsa juuri on. Sinä toteat, että todentotta, kerran niin olikin. Nyt kuitenkin merenneito voisi laulaa kaikkien siskojensa kanssa ja itkeä helmiä kyynelinään. Tämä saisi sinut hetkittäin tulemaan samuuden, tuttuuden ravistelemaksi; silloin kun tuoksumuisto nostaa karvasi pystyyn tai korviasi hivelee kuunnelma, joka on aivan kuin tuttu. Mutta tämä on veresi kohinaa simpukan sisällä, tämä ei ole enää meren ääni.
Itse lauluun ei saa rakastua; on rakastuttava tuuleen, hiekkaan ja meripihkaan neidon olkapäillä. Ne tulevat ja menevät, siirtyvät kartoittamattomin poluin, ne sallivat asioiden olla."
– pala käsikirjoitusta
Toisinaan
ilmeettä kuljen peilini pintaa ja
toisinaan
kaipaisin viittaa eilisen tienkulmaan, vaan
haavetta haurasta elän
heleän aamun minä petän
unien kuviin kun kuljen
yhä uudestaan.
Nousevat tuulet
merisen idyllin
takaisen maailman
ovista;
kuulen
kummankin kylkeni
kaukaiset aallot,
vuosien muistin kalloja vasten
ne laineet jo liplattaa
kun haurasta haavetta elän ja
vaatetan hontelot hartiat, peitän
takia turhan
takia lasisen pinnan,
jonka takana heleä
aamu valkenee.
Voisinko
erääseen aamuun herätä vailla
harteiden taakkaa ja harmauden huutoa,
unikuvan kuvaa, raajojen painoa,
joka pelottaa
auringon etäälle, minut
syliin menneiden,
eteiseen maailman
muistojen kallojen salien,
joita kohden
viitatta vuosien virrassa kuljen
kyljenkantaman.
Nousevat tuulet
merisen idyllin
takaisen maailman
ovista
ja äkkiä aamu jo tulvii
kaikista ikkunoista:
Toisinaan
ilmeettä kuljen peilini pintaa, ja
kuulen
kummankin kylkeni laulavan hiljaa,
nuo laineet,
ne liplattaa
ja haurasta haavetta elän
minä harhoistani hartaimman herätän,
unikuvan haron
tieltä kasvojesi valon
ja viitatta, viitatta kuljen
kohti lämpöni lainetta:
Silmien kaukainen, kutsuva kaste
ihoni pinnalla, poskia pitkin ja
haurasta askelta päivien juurilla:
Näin viitatta, viitatta vaellan
kohti sinua.
–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––
"Hän kohtaisi niin paljon mennyttä ja kutsuvaa; ne uisivat hänen tielleen kuin sievät seireenit. Ne ilmestyisivät varomattomina hetkinäsi, olemus mielipahaa täynnä, ne sanoisivat: ”Sinä et ole kuunnellut lauluani”, syyttäen. Olennon vihertäviin silmiin katsoen sinä vakuuttaisit, että olet yrittänyt kuunnella, et vain kykene nappaamaan hänen lauluaan.
Tästä seireeni tulisi hyvin surulliseksi, solvaisi sinua ensin ja vaatisi sitten: ”Minä laulan ja laulan, ja sinun tulisi rakastaa minua.” Merenneidon pyrstö oli sen silmiä sinertävämmän vihreä, sen huulet vaaleammat kuin yhdenkään ihmisen. Sen olkapäillä olisi keltaisia jalokiviä ja meripihkaa, joista sen kynnetkin olivat valetut. Tällaisia ovat muistot iltapäivien pitkinä tunteina ja unettoman öinä.
Sinä olet pahoillasi, koska et kuule seireenin laulua, kuulet vain kuinka tuuli ujeltaa, kuinka aallot lyövät kaukaisiin kallioihin. Sinä kuulet suolan vedessä ja lokkien sulat; kuulet hiekan tanssin meren ja rannan välillä. Sinä rakastitkin niitä, ja merenneito vakuuttaa, että sitä hänen laulunsa juuri on. Sinä toteat, että todentotta, kerran niin olikin. Nyt kuitenkin merenneito voisi laulaa kaikkien siskojensa kanssa ja itkeä helmiä kyynelinään. Tämä saisi sinut hetkittäin tulemaan samuuden, tuttuuden ravistelemaksi; silloin kun tuoksumuisto nostaa karvasi pystyyn tai korviasi hivelee kuunnelma, joka on aivan kuin tuttu. Mutta tämä on veresi kohinaa simpukan sisällä, tämä ei ole enää meren ääni.
Itse lauluun ei saa rakastua; on rakastuttava tuuleen, hiekkaan ja meripihkaan neidon olkapäillä. Ne tulevat ja menevät, siirtyvät kartoittamattomin poluin, ne sallivat asioiden olla."
– pala käsikirjoitusta
– Elmy
