Lauluja

Huomaan alkaneeni tarkemmin keskittyä sanojen sointiin. Kuulostelu oli alkanut jo kauan sitten, ehkä tarkentunut Norjan vuoristossa ja lopulta kunnolla syttynyt lukiessani sanan eufonia, siis "harmonia", "kaunisäänisyys", antiikin kreikkalaisen runouden ihanne ja tavoite. Lyyrisen laulun kuului tuoda sieluun ulottuvaa, jumalaista mielihyvää, ja minä mietin, että olisi kaunista laulaa kaukaista onnea lähelle, paperilla tietenkin. 

   Siitä lähtien minä olen yrittänyt laulaa paperilla, asettaa sisennyksiä, toistoja ja alkusoituja niin, että teksti asettuisi musiikin tavalla soinnukkaasti, että matkalaulu matkaisi kauas sinnekin, missä sitä en voi olla laulamassa. Annan koteja suullisille runoille paperilta, ja onko se ihme tämän kevään eepos-urakan alla. Muinaisuuksien nimet pyörivät päässäni, vilisievät liki jokaisella lukemallani sivulla; maailmaan avautuu yhä uusia mysteerejä yhä uusin nimin kutsuttaviksi. Sellaisia jaettuja, kaikuun tanssivia taruja, joita näppäillään kirjaimiksi.

   Esimerkkinä yritelmistäni on tämä, Matkojeni lauluista otettu pieni runo, joka on sinänsä tavaton, että se on yksi ainoita ellei ainoa todella Onnellinen runo, jonka olen kirjoittanut. (Olin jo kirjoittanut useita murheellisempia lauluja, sitten tämän, eräänlaiseksi yläotsakkeeksi kaiketi.)

Venus ja Mars, Botticelli

Bohemia.

To Agathon

Onnellin
on kaunis nuorukainen
kauttaaltaan kultaa,
terätöntä kulmaa,
Agathonin poika,
joka loikoo varjossa

itseään tuntematta.

Rakkaud
on unohtaut kotinsa
ajelehtinut ikuista jokea
Venuksen ja Marsin välillä,
katsellut omaa kuvajaistaan
päästä varpaisiin:

Kun Rakkaud kastaa
sormenpäänsä virtaan
se sihahtaa
juuri kun hänen nimensä huoataan
Rakkaud hymyilee
        ja on
toisin kuin Onnellin
joka nimetönnä tietä kysyy
minne seuraan vain:

Ei Agathon itse
poikaansa nimennyt
vaan sen teki Rakkaud
varjojen sylistä tämän yllättäessään.

Puhui:
"Miten minua viehätät,
tutulta tunnut;
sinusta silmäni ilahtuu
kuin tunnistaen:
Mikä nimesi lie
ja missä kotosi on?"

Vastasi:
"Ei nimeä mulla
ja koto vain elollani
                     rinnassa
olen häkeltynyt
eksyilevä muukalainen
kuin taulukankaan tähdestä
                               pudonnut
vaan miten ihana olet minulle
otsaripoinesi
kultaiset kolikot kaulaltasi
putouksina,
oman itsesi olet
mulle outo ja uusi
kaiken uneliaisuuden karkottaja
ehkä sinä osaisit

nimen minulle ojentaa?"

Ja ojentikin heltynyt
Rakkaud sormensa kastaen
vesileilistä täytettyyn maljaan:
"Ole siis nimeltäsi Onnellin
ja tiedä:
On silmäni Onnellinen
niin kuin rintani mylly, vesi
ja liike Onnellinen
ja minne ikinä käynkin
on tie Onnellinen."

Ja nuorukainen,
mystisen Agathonin poika
Apollon veistämä poika
julisti: "Niin olen minäkin
Rakkauden,
sun ainut on kieli jota puhun,
kutsu jonka kuulen
           johon vastaan
sun ainut on syli jota syleilen,
olen kokonaan, kokonaan Rakkauden."

Ja minä?
Minä kuten kaikki
olen
Rakkauden
Onnellinen
            lapsi.

...

To Agathon: Plotinoksen kauneuden systematiikan esteettisen kokemuksen ihanteellinen sielullinen päämäärä, "hyvä".- estetiikan muistiinpanoista

- Elmy