Taivastelua

"[Kerran] kirjoitin maailman, jossa taivas oli 'kuulas'. Kävellessäni kohti kampusta minä ymmärsin, etteivät kuulaat taivaat olleet enää pelkkiä lapsuusmuistoja tai uneksumia. Minä näen taivaat ja puut taas niin kuin näin ne lapsena ja vakaasti uskon, että jokainen, joka voi 'mieli järkkymättä, malttiaan menettämättä ja suuremmin sydäntään häiritsemättä' katsella tummien runkojen lomitse tuohon eteeriseen ulappaan, huijaa joko minua tai itseään:

   Pimeät ikkunat käyvät kuvastimiksi varhaisen Iltaruskon pakkasesta ja liikutuksesta punehtuville poskille, harjut tahtovat likistää itsensä häntä vasten; heillä on ymmärrys. Yksinäisiä ovat paljaiden puiden rangat, luiset sormet, joiden hapuilut kasvu on tallettanut kuin koreografian: He tavoittelevat hesperidejä, jotka ovat syvänsinisen meren rannalla ja heittelevät leikeissään kultaisia omenoita toisilleen; onhan yllättävä keltainen se, johon illan helma päättyy."

– keltainen muistikirja, 6.2.2017

Versova

Pieni verso

alavalla maalla

tähyämässä

tuon tuonnemmaksi,

missä varjo loistaa

(onhan sillä suloiset

pienet kasvot

tarkasti huputettuna)

ja kuka varjon kämmenestä juo

tulee juovuksiin

tavalla joka saa

verson punastumaan

(onhan se

varjon kasvi, siis kuin

hänen poskensa ruusut;

hyvillään).

Räikeä ruusu

kannettoman taivaan alla

(onhan se kuin

pudonnut huppu;

sait yhden yön uskollisista tyttäristä

käymään hurjaksi;

yömyrsky alkaa,

olet peittävinäsi silmäsi),

jota katsoo seitsemällä

terälehdellä

jotka ovat lähimpänä sydäntä.

Ruusun katse laskee pilvet

(saisiko hän katseen kirkkaaksi?)

sävyttää liikkeen

(punan laskemaan poskilta?),

kukinto raukenee kiitollisuudesta

(ei hätää; miten onkaan hyvä

uneksua)

ja miten se kuoleekaan,

kaikessa taivaan kunniassa,

raueten kuin loitsu

(häneen, joka näkee sinut ja unia

on hyvä luottaa)

ruusu on kokenut taiteen

(eivät rakastuneetkaan

loputtomiin keskenään punastele),

on taiten uneksinut yhden

Kaiken

juopuneena se kuolee,

vaipuu väreihin

se olen minä

minä olen kuollut aina

kun olen katsonut

ja viimein nähnyt;

tehnyt olevaksi kauniin

(vaikka kulkisinkin huputettuna,

ottaisit kiinni olastani,

janoinen).

Mt. Fløyen

///////

"[J]os minä saan katsoa syvälle taivaaseen, silloin minun ääriviivani katoavat, kanteni lentävät auki ja olen täyttyvän juhlasalin kaltainen (pääni on kattokruunu, kylkiluuni kahteen suuntaan laskevat portaikot, sydämeni on silloin valtaistuin, jolla istun rakkauspukuni ylläni)."

– keltainen muistikirja, 13.2.2017

– Elmy

Kirjoitan vahingossa, siis olen

Entisessä DDR-asunnossani oli keltaisella post–it-lapulla lainaus seinään liimattuna. Se antaa minulle toivoa kahdeksan–yhdeksän keskeneräisen käsikirjoitukseni keskelle.

"Kaikki kirjailijat ovat turhamaisia, itsekkäitä ja laiskoja, ja heidän motiiviensa perusta on mysteeri. Kirjan kirjoittaminen on pitkä, uuvuttava kamppailu, vähän kuin pitkä jakso jotain tuskallista sairautta. Kukaan ei millloinkaan ryhtyisi moiseen ellei olisi jonkin sellaisen demonin ajama, jota ei voi vastustella eikä ymmärtää."
– George Orwell (vapaa suomennos)

Sama tarina, ehdin tällä kertaa ihmetellä kursorinvieriä ja tyhjiä sivuja ja puhtaaksikirjoittelua muutaman päivän ja sitten:
 
Olen juomassa kahvia, tuijotan halkeilevaa maalia, joka näkyy kapeasta ikkunasta, en ole antanut itseni torkkua ideoiden tuolle puolen ja yöllisten muistikuvieni mukaan kaikella on kasvot. Käytännössä mietin sitä, miksi aamut eivät näin täydellisinäkään tunnu minulle luontaisilta, mutta pohdintani tuntuvat antiikkiselta teatterilta, ja se on aina niin kutkuttavaa, etten voi olla kirjoittamatta sitä muistiin. (Miksi päivällä liike ei jännitä, miksi se yöllä kaikuu? Miksi kylmäkin yö osaa olla lämmin ja peiton alla voi silti olla kylmä?)

(Ja siten itse kirjoittaessa saattaa äkkiä olla niin, että minulta on karannut juuri oikean jumaluuden tai titaanin nimi ja kesken puolipilkun luenkin tuntikausia Kreikan mytologiaa ja tuijottelen kuvia Kronoksesta. Se tuntuu elintärkeältä ja mielekkäältä hetkessä ja perin typerältä niinä öinä, joina yritän kirjoittaa neljä esseetä kolmessa tunnissa, sillä olen kuluttanut kaiken aikani miettien, miten voi maalata valoa ihon alle tuolla tavalla.)

Sivuaineeni on Antiikin kulttuuri (Peter Paul Rubens – Francisco de Goya)

Ja sitten lopulta:

Haamunvarjot

Niin monta kättä
ja niin kirkkaita
räpäytyksiä
raskain marmoriluomin
aamun valo kuolettaa
ne luulot,
joita elättelin.

Miten kaikki on taas
näin selväpiirteistä?
Missä ovat Harhailevat
huntuinensa nyt?
Minne on jokainen
haamunvarjo mennyt?

Sama huone,
josta yöllä avautui meri
samat seinät
mutta marmoriluomin;
katsonko varjojen läpi?

Niitä väärin?
Vaikka ehkä kulkuaan

tavoillani kohtelin kaltoin
eikö kaikille helpoin
jos he kumminkin
tanssisivat vielä?

Hurjat, hurjastuneet
Eilisen Elättelijät
nilkoissaan, jaloissaan
peilikentät, -kengät:

He tekivät Fantasoksesta
kiveä
ja he häpeilemättä
vyöryttävät kuultujen
surujensa putoukset
hänen hipiältään ikuisuuteen.

Ja Fobetor on
kahden pantterin kaltainen:
Yöllä hän kiihtyy,
tummuu kuin poltettu lasi
ja aamulla pakenee valkeana
Apollon eteen maalaamaan.

Ja Morfeus on ihminen,
sillä hän sulkee silmänsä yöhön,
jota sylkee silmään,
Morfeus on ihminen sillä
silmänsä sulkemalla hän pakottaa
yön antamaan Eilisen Onnen
hänen todentuntuisille käsivarsilleen:

He ovat haamunvarjoni,
Luulojeni Elättelijät,
heidän käsivarsiltaan
haen ne, jotka aamulla nimeän
hyvin todellisille käsivarsilleni;
vuoroin petoja, putouksia,
ihmisiä,
niin olen se, joka haen
Harhailevien pyörryttäessä
minua päämäärästäni.

-Elmy

Norjasta kahteentuhanteenseitsemääntoista

Vietin vuoden 2016 viimeiset ja vuoden 2017 ensimmäiset päivät Norjassa; Bergenissä, josta vuoret alkavat ja meri kurkottelee niiden välistä kauas horisonttiin. 

Siellä ollessani keskityin paljon siihen, kuinka vanha maailma jo on. Kuinka paljon muinaista ja kadonnutta on olemassa, värisee ilmassa, kuinka paljon siitä on haljennut reliikeiksi, sirpaleiksi sinne sun tänne. 

Minä olen miettinyt maailman vanhuutta paljon. 

Se lämmittää kuin kevyt sähkövirta. Tai kuin uloshengitys aivan hipiääsi hipoen.

Nykyhetkestä on helppo kadota; se on helppoa, sillä takana on jo niin paljon, mihin upota. Kun keskittyy tarpeeksi kauan, kaikki ylittää käsityskyvyn. Jää vain kuvia ja sanatonta laulua. Ja kiveä. Ja puuta, johon joku on yli tuhat vuotta sitten kaivertanut lohikäärmeitä, näköjään. (En kyennyt olemaan kiemurtelematta merenkäyntimuseossa. Toista vuosituhatta vanhaa puuta. Jossa on jonkun kaivertamana lohikäärmeitä. Vähemmästäkin kiemurtelee. Ja hihkaisee. Ja tulee sellainen olo, että ehkä pitäisi kysyä jokseenkin elottomalta puusäröltä elämänohjeita.)

Minä – ihminen, joka on hyvin epävarma nykyhetkestä ja itsestään – koen suurenmoista, silkkistä rauhaa kun saan vaipua siihen upottavaan uneen, jota kutsutaan menneisyydeksi. Sitä on hyvä opetella ulkoa, sitä on kaunis piirtää mallista, siihen on ihmeellistä ja kutkuttavaa lisätä kasvonsa tai vetää siitä irtolankoja nykyisyyteen.

Norjassa ajattelin paljon sitä sanatonta laulua, josta mainitsin aiemmin. Maailma hymisee ja minä laulan mukana, aivan hiljaa ja tuntematta melodiaa.

Viime vuoden loppua kohden otin motokseni: "Kirjoitan vahingossa, siis olen", huomatessani, että vaikka luulin vahvasti vain ikään kuin lojuneeni ja kuin kelluen ajautuneeni lukiosta yliopistoon sankassa, kysyvässä unihumussa, olin onnistunut siinä sivussa täyttämään toisen kokoelmallisen runoja.

Ajattelin, että tänä vuonna voisin tehdä enemmän asioita tarkoituksellisesti, vähemmän vahingossa, vähintään joskus katsoa eteeni (enkä taivaalle) kävellessäni ja uskaltautua useammin puhumaan muutenkin kuin itsekseni.

Sen merkiksi yksi vähemmän vahingossa kirjoitetuista runoista (siis sellainen, joka on kirjoitettu ensimmäisen kerran kauan sitten, uudestaan pitkän ajan kuluttua siitä, ja joka on päätynyt loputtomaan uudelleenrivittämisen, -pilkutuksen, -pisteytyksen ja -ajattelun prosessiin, on ei-valmis ja tulee olemaan sitä aina). Siinä on kaukoputkia, maljoja, romanttista höpinää runoilijoista, ja nimi, joka ehkä lähinnä osoittaa turhautumista ikuisuuseditointiini:

Miljoonas jumalvoima yhden lauseen takia

Jumalvoimat kerran ajatelluksi tultuaan
kahlitsivat ensitöikseen, saapuessaan
runon ihmiseen;
elegantisti
aistien porteista pyörähtäessään,
saivat ihmiset julmaa leikkiään lyömään,
taistelun jatkumaan siihen yömyöhään,
jolloin pimeä ylle sen
laskee viitan uneliaan.

Ja minussa,
joka katsoo kuin kaukoputkesta
tuonne kauas
piirtyneeseen kuvaani ensiaskelista,
minä tunnen unohdettujen jumalien
tyhjinä hylättyjen majojen, maljojen
hengittävän runoa
äänekkään juhlan jäljiltä,
hakevan kotia ihmisestä,
ihmisestä joka rakastaa äänekkäästi
ja jonka suudelmat saavat taipumaan
katkeamaan.

Ja meillä on runoilijoita,
tuon henkäyksen lapsia,
jotka kärsivät pääkipua tihrustavista silmistä,
pahoinvointia edestään karkaavista linnuista
kuin pelkäisivät olevansa alasti silloin
paljaana taistelutannerkuvana
kaukoputkineen.

Ja he seisovat vuolaassa joessa
jossa kalat eivät osaa pelätä heitä,
tietävät, tuntevat sormensa joiden alla
on kaikki kauneus – ja sen hauta,
tuntevat juoksevan veden,
täyttävät ne tyhjät majat, maljat,
vangitsevat vapaan, sillä
se on runoilijan työtä;
tehdä runoja; vankiloita, kehtoja
vankiloita sille, joka on sanomatta selvintä,
kehtoja sille jota sielu ei anna anteeksi
kun katsoo ympärilleen;
vettä, virtaavaa vettä
kultaiseen maljaan mallintamaan humalaa,
ei unohdusta ainoastaan.

Misty Mountains. Had to say it.

-Elmy

Kupletti Nykyisyydelle

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa mitä erilaisimmista asioista,

mutta ensin aina ajattelin: “Huomenna”, ja sitten keskiviikosta lähtien ajattelin lähinnä: “Miten helvetissä?” (Miten helvetissä suhtautua, miten helvetissä kirjoittaa, miten helvetissä tämä oltaisiin voitu välttää, miten helvetissä he saattavat, kanssaihmiset, niin nimenomaan; miten helvetissä saattavat?)

   Ja vaikka minä olen hymyillyt ja viitannut luennoilla ja lukenut aivan kuten ennenkin ja miettinyt sitä, mistä tyhjästä se nostalgia tulee, joka iskee lävitseni kun lähden pimeäntulon jälkeen Historicalta latinantunnilta lumisateeseen, minun vatsani pohjassa on värjynyt jotain uupunutta.

Dan Lacey – Donald Drumpf, The Pfannkuchen Fuhrer

   Kyse ei ole niinkään siitä (ainakaan vielä), mitä se twiittaileva Peruna saattaa tehdä Vallankahvalla, vaan se, että ihmiset äänestivät häntä, varmasti monista syistä, mutta monet ihmiset äänestivät häntä, koska pitivät siitä, mitä hänellä oli sanottavanaan ja siitä, kuinka hän uskalsi sanoa sen huutaen. Ja niiden hirvittävän pehmoisten “lipilaarien” (se on muuten sanan “libtard” suomennos) lasisia tunteita säästelemättä. (Typerät lipilaarit kun eivät ymmärrä, eivät sitten millään meinaa ymmärtää, että on oltava aina valmiustilassa, laittaa nyrkit viuhumaan kaikkiin ilmansuuntiin, olla suunniltaan kaikesta, mitä ne muut tekevät ja sanovat, varustella, harjoitella ja sitten vain odottaa tarpeeksi kiihkeästi niin että lopulta, lopulta voi aina sanoa, että siitä on viimein taas hyötyä.)

  Idealisti (ja helposti vahingossa muutkin) ajattelee historiaa lukiessaan, että historiallinen diskurssi kulkee suoraa voittokulkua eteenpäin kohti Sitä Valoista Huomista, jossa ongelmat ovat selvitetyt ja ihminen valmis, mutta kas kun niin ei ole, ei etenkään mikäli ihmiset aina. Mikä saa ihmiset aina vähän yli tai ali seitsemänkymmenen vuoden sisään laskeutumaan kyynelehtivästä rauhankiitollisuudesta sisäänlämpiävään me–muut-psykoosiin, jonka laulut on sanoitettu valheilla ja vihalla? Ei, en minä pelkää sitä, mitä Trump saattaa tehdä presidenttiydellään(, vaikka – ja outoa kyllä “sillä”: ”No one is going to touch us, because I'm so unpredictable.”).

    

  Minä pelkään sitä, että ihmiset todella äänestivät häntä hänen takiaan. Eivät ainoastaan, koska demokraatit asettivat problemaattisen, virherikkaan kandidaatin, eivät ainoastaan, koska eivät pidä liberaaleista tai ovat aina äänestäneet republikaaneja, vaan koska heille luvattiin muuri ja se, että ilmastonmuutosta ei olemassa, heille luvattiin, luvattiin, että he saavat viimein (taas) päättää kaikenlaista; saavatko naiset “repiä lapsen kohdusta yhdeksännellä kuulla” (??), saavatko “radikaalit islamistit” (??) olla amerikkalaisia tai edes Amerikassa, edes lähellä Amerikkaa; saako muutenkaan olla mitään muuta kuin "heidänlaisensa"(??). Ei tarvita totuuspohjaa, ei tarvita faktoja, ei kokemusta, ei sydäntä. On Lupaus: Heidän maansa otetaan takaisin ja on mahtava ja heidän jälleen kerran. Mahtava ja heidän, kunhan se otetaan takaisin niiltä. 

   

   Hyi, mikä surku. “Love trumps hate” vastaan “Love Trump’s hate” näyttää jo nyt sotkuiselta (puolin ja toisin, sitäkään kun ei opita, että väkivalta on yksisuuntainen tie).

    

Siinä vaiheessa kun tätä vielä pidettiin yleisesti vain vanhenneena vitsinä minä kirjoitin runon Sille Rumalle ja Sen Ruman lemmikille, joka murisee ja louskuttaa leukojaan: Pelolle ja Vihalle. Oikeastaan, vaikka puhuttelen Pelkoa, joka nykii lieassa haukkuvaa Vihaansa, kirjoitin sen Ihmiselle, tietenkin (Sille, joka Tuntee, ja muistaa ettei tunne Yksin, muistatteko?). Minä kirjoitin sen, koska minulla on monesti tunne siitä, kuinka minä rakastan. 

Ja samaan aikaan; kuinka minä pelkään. 

Kuinka minä olen välillä aivan erillään (itsessänikin) ja hämilläni ja niin tuskallisen hiljaa. 

Mutta kuinka minä tahdon olla urhea ja muistaa tuntea silmät aivan apposen auki päivään päin, silloin kun se eniten sattuu: 

Olla pelkäämättä kipua. 

Pelko voi turruttaa sen kivun, mutta miten minä silloin rakastaisin? Miten minä silloin olisin ihmisiksi, Ihmiselle? Miten minä silloin eläisin? Miten minä silloin muistaisin, etten minä ole yksin? 

Minä kirjoitin, koska tiesin, että näissäkään tunnelmissa en ole ainoana.

   Se on oikeastaan kaksi runoa. Se on nimeltään

Kupletti Nykyisyydelle

(miksi Sapfo puhui vihasta ja kielen hillitsemisestä samassa lauseessa)

i

Minä olen se jota sinä halveksut,

Se, jota sinä halveksut, olen minä,

vaikka halveksuisit kansaa,

puhdasta voimaa,

veljeä,

lämmintä jumalkuvaa,

joka juo maitoa hyvin huulin,

vaikka etenkin

jos mielesi tylsällä ikeellä

painat Ihmistä;

tunteen lyyristä laitosta.

Sinä halveksut minua.

Kurkkuni syvävedet kuohuvat

heidän äänistään,

joka on minun;

Minussa tummuu

kuin maassa hallan ja uloshengityksen

välissä, aikana;

”Oi”, silmissäni loistaa

demonisoimasi roihu,

joka kuitenkin puhuu lyyran kielillä,

puhuu hyvillä kielillä,

jotka soivat silmissäni ja auttaisivat

siihen rajattomaan huomiseen.

Näin on, jotta olisin kuin he,

jotta he olisivat kuin minä

ja sinä

ja sinä näkisit halveksuvasi

sivua, jolle on sanottu ”mahdollisuus”

ja lampea, joka on lehtien tukkima lähde

repeilevää pilviverhoa,

jonka eteeriset heräävät sormet

ulottuvat maahan

kurottavat sinuun.

Sinä halveksut minua

ja miten sinä kehtaat?

Sanoillesi syljen

ja koska olen lämmennyt heistä

meistä päätyvät seinät sulamaan

ja hiekkapölyn laskeuduttua,

nokturnaalisen hopean asetuttua

mitä sinä halveksut

kun on enää laitoksistasi hyvä peili

ja lämmin yksi varjo,

joka huokaa kuin rajaton lehto?

___

ii
Surupukuun lehto,
samettiin, käärinliinoihin

”lyyrat” ja ”peili”,
olen kai Medusa
itseänikin kammoan,
muutun yksin kiveksi.

”Sankarimielin kaunis on kuolla joukkosi eessä”

kuolla suusta, sormista, kuolla äänestä

kuolla naurusta, kuolla väreistä

kurkkuni syvävesissä.

”Laatikko saranoitta, avaimetta, kannetta”

vaan elämän kulta-aarre on minulla,

jolla on jäävuori, kartano talona

kuin kämmen – autiona.

Siskot, veljet; taikurit ja pettäjät

kumpa juurettomia olisitte

kulkureita kaiken:

silloin, silloin ehkä löytäisitte

tähän karuun torniin,

joka tuskin norsunluuta on.

”Pitkin pintaa käy värinöitä poltteen”

– tiedän jos vain saisin maasta otteen

kohtaisin yhden ainoan katseen,

silloin ei peili kätkisi hirviöitä olleen

en pelkäisi jäädä joukon keskuuteen.

Niin jos toisin olisin; toisin päin,

sillä ei harmautta kätkevä kärsi näin:

Näin kärsii hän, jolla jäävuori ja kartano

aina, aina kuin kämmen – autio.

Jos olisi äiti, jos olisi rakas, tai vanha ystävä,

joka osaisi sanoa

”Onhan hän hiljaa; onhan hän hermostunut patsas,

mutta olen käynyt saleissaan, niissä laulaa auvon rastas:

Niin, kelvoton muussa, toden totta,

mutta mikä on rakasta hänelle?

Eilisen ehkä pölyinen kirja,

mutta myös Te ja Mahdollinen Maailma.”

Niin, olen autio kämmen, kanneton rasia;

valmis kuolemaan yksinäisyydestä 

niin kuin kuoltaisiin taistelussa,

mutta ehkä se, joka on ja pysyy suljettuna

saisi tuolla ulkona

minut pelkäämään vähemmän,

teidät vähemmän halveksumaan

minua

joka on

ja pysyy

suljettuna.

voikaa hyvin, olkaa ihmisiksi (= naurakaa ja tanssikaa)

Elmy

Olen juonut aamukahvia nyt vasta kahteen asti

... ja suunnitellut aloittavani vielä kerran uuden blogin noin kolmen viikon ajan, mutta en ole tiennyt miten. Ensimmäinen teksti on yhtä hankala kuin kirjan kolme ensimmäistä lausetta. Tai ehkä tässäkin tapauksessa pitäisi olla huolissaan vain kolmesta ensimmäisestä lauseesta. Mikäli näin on, niin ei voi enää mitään.

Taisteltuani tänä aamuna saadakseni kuvan ikkunani ulkopuolella hetkittäin lentelevistä pikkulintuparvista (siinä meni kolmisen tuntia), tuhottuani ensimmäisen pehmeillä pastelleilla piirtämäni kuvan fiksatiivilla ja sitten sodittuani tyhjästä ilmestyneen lokakuisen ampiaisen kanssa, ajattelin taas kerran editoida runojani, mutta päädyinkin lukemaan kummallisesti nimettyjä dokumentteja. Löysin erään nimeltään "writer's block + i generally suck", joka oli viime heinäkuussa kirjoitettu, ja huomasin, että se onkin mitä mainioin esittely. Sellainen, jota ei kehtaisi julkaista, ellei se olisi kaksikielinen (hipoen kolmikielisyyttä), ellei sillä olisi sopivasti kasvomaalia ja kylliksi etäisyyttä, teatterillisuutta, vaikka kutsuukin itseään leikillisesti asiaproosaksi. Mikä tärkeintä, se on hyperbolaa. Eli minua.

Tässä siis on

writer's block + i generally suck
eli jotain Helmistä

I am suffering from writer’s block. Well, I fear the “page blanche” so much that although I am filled to the brim with ideas and images – I simply cannot bring myself to write Any of It down! I quite literally flee at the notion of writing. Even now, as I sat myself down and decided it is time to have words with myself, I wrote 10 words and tried desperately to make this task at hand seem smaller than everything around me.

   But, alas, I must break this vicious circle.

I am a writer for I am made for writing and if I do not fill my purpose as a wordsmith I will become very sad and sour – even more so than usually.

What is at the bottom of this horrible pit?
Well, you guessed it as brightly as you know my name: Perfectionism.
See, these ideas and images within me seem so huge, humongous, megalomaniac for one small, unpublished poet to undertake.
They are flawless when I envision them. But me? Oh poor old me; I’d write them flawed.

And so? I shall never write anything truly great if I do not let go of this fear… Besides, ideas and images… They die if you suffocate them thusly. And to be a cemetery of cradle-dead imaginariums… I’d rather not.

Well Helmi, you ask, what should you like to write about, then?
And at first I’d answer: “Love”, and have a good half of you lot disappear in an exasperated sigh.
After that I’d cackle diabolically and say: “For I wish to find love even where the world sees none!”
And the rest of you would say: “But, Ms Solimeïs, that is not very diabolical at all?”
And I’d say: “Read the book first”, for I know that the book would emotionally scar all of you.
And you? You’d say: “Then bloody write it, you dimwit.”
And me? I’d surrender since you are obviously British and a Frenchman should never win a fight over a rossbiff.

See how I procrastinated just now, while typing? See how reluctant I am to write down the most urgent imaginings in my head? You know what I did just there? I spent about half an hour on tumblr, shitposting about The Phantom of the Opera.

Sometimes I calm down my brain by shutting everything up and thinking about Erik – our dear Opera Ghost. But the problem is, I’d love to write some fanfiction, and sure, it’s a great way to practise, a worth while etude for writing, but do I? Non. I simply imagine.

But the world is not made for people who simply imagine. I don’t think that people who simply imagine can be happy in modern society, if anyone can and obviously not that I care, suck it capitalist pigs. Maybe I should move into a buddhist convent. That might work out for me… Why am I not moving into a buddhist convent?? Where the sunlight is and the only need is one of getting in touch with yourself, sometimes make vows of silence to recenter, write when I feel like it, help the poor… What am I doing in this western, consumerist society?

I just spent another 30 minutes on tumblr. Things are getting intense.

WATCH ME, I CAN DO WHATEVER I WANT WHILE I LIVE IN THE MIDST OF A CORRUPT, CAPITALIST SYSTEM, BE DEPRESSED AND ANXIOUS AND DRINK TOO MUCH AND SMOKE EVEN MORE SENDING MYSELF TO AN EARLY GRAVE LIKE ALL THE GREATS, TUBERCULOSIS COME AND GET THIS POET-MOTHERFUCKER.

I wonder why no one is liking that post I just made. That post was on point. Damn plebes.

No, nO, NO, fight it, Solimeïs.

Okay:

Haluan tavoittaa surun ja pelon sellaisina, kuin ne joskus aamuöisin minussa värisevät, kun en saa unta enkä muista intensifioituneelta sinisiirtymältä ainoankaan ystävän nimeä, kun näen edessäni vuosikymmeniä hämärässä kylpeviä kattoja.
Mutta enemmän tahdon tavoittaa maailman sellaisena, kuin se mielessäni väreilee kun kysyn itseltäni, missä asiat olisivat toisin tai mitä tämän kaiken alle kätkeytyy. Sellaisen maailman, joka on veden liikettä, valoilmiöitä, tuulenvireitä ja hyvää maata, jossa ihmisen tehtävä on keksiä sille kauniita nimiä ja jumalattaria, soittaa sen mukana tai ottaa se kiinni, ikuistaa se kauneimmillaan. Minä tahdon tavoittaa keskusteluja, joissa tuollaiselle idealismille ei naurettaisi. Tavoittaa itseni näinä hetkinä, joina en leiki suurieleistä ja/tai elämäntapanihilistiä.

Tahdon kirjoittaa vielä niin paljon Paule Civalier’sta. Tahdon kirjoittaa hänen nuoruudestaan ja yksinäisyydestään, hänen susistaan, siitä, kuinka hän tunsi olevansa niin aivan yksin kunnes löysi sutensa, kuinka hän sureksi sitä, ettei kukaan rakasta kuten hän, kuinka hän ei koskaan saanut vastakaikua ennen kuin ulvonta kimpoili kivisillä rinteillä. Kuinka hän ei koskaan suudellut ketään, mutta kosketti huulillaan vaaleanruskean suden kuonoa ja pääsi kotiin. Minä haluan, että Hans Grüppen rakastuu Pauleen ja että juuri kun hän on suutelemassa naista, hän löytääkin itsensä Raunioilta itsekseen, susi ulvoo, aamu nousee ja hän rakastaakin kaikkea. Haluan, että Lise ja Daniel eivät muutu, mutta ehkä Lise hyväksyy sen, että hänen poikansa ovat kuolleet sotaan ja se kortti Amerikasta oli vain mainos.

Ja minä tahdon pitää päiväkirjaa niistä paikoista, joissa käyn kun muut näkevät keskittymiseni herpaantuvan. Kertoa kävelyistäni kivikäytävillä, jota reunustavat sisäpuutarhat täynnä viininlehtiä ja suihkulähteitä, ja minä aivan melkein haistan helteen ja hiekan, lähes tunnen kuinka suolainen ilma lipoo kasvojani, ja mietin, onko edessäni  käyvä violettipukuinen neito mustatukkainen prinsessa. Kertoa kuinka puut syvenevät ja kasvavat aivan silmieni edessä ja erotan liikkeessä jokaisen lehden, olen kilometrien ja varmasti aikakausien päässä siitä, jossa minun kehoni istuu, tai ehkä katseeni on kääntynyt sisäänpäin ja näen sen monimutkaisen juurakon, jolla omat tunteeni juovat kasvaakseen pinnalle. Kertoa siitä, kuinka jok’ikinen hiekanjyvä saattaa pilkahtaa silmäkulmassani, kuinka valkoiset raidat nousevat tiestä ja puhuvat kuin tuntemattomat aakkoset. Ja minä tahdon rakastaa sellaisia, joita maailma unohtaa rakastaa joka päivä, jakaa hentoja suudelmia ja nostaa esille heidän kauneuspilkkujaan, runoilla niistä, ylistää niitä, kunnes kalpeinkin ruusu punastuu ja kivisin kasvo lämpenee… Ja minä tahdon viedä heidät pois, rakentaa imaginaarion, hyvän hovin, joka kannattelee kaikkea oikeasti ihanaa, hemmottelee aisteja ja viekoittelee unohtamaan toden päivän. Sensuellin Eedenin, johon jokainen väsynyt taivaanrannanmaalari on tervetullut kastamaan siveltimensä spektraalisiin jokiin.

//

Onnekseni valkoisen paperin kammo on nyttemmin kaikonnut. Kaikkea sitä.

Tahtien_Sota.jpg

Elmy
<a href="http://www.bloglovin.com/blog/18282179/?claim=vbcmyudw54a">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>