Junatajunta i–iii

Taas se aika syksystä kun blogi tuntuu kirjoitettavalta. Ilmassa on ruskaa, runoja ja rakkautta. Lukuvuoden alkua, runoiltoja. Suosikkivuodenaika. Olen kirjoittanut kokoelman satoja hyvästejä, alkanut kirjoittaa jo hieman muuta ja päässyt lukemaan – menneenä viikonloppuna Helsingissä, Poetry Slamin SM-finaalissa. Ilmassa on ruskaa, runoja ja rakkautta. Ja korjaamon lavalla sinisiä sähkövaloja ja paljon runoilijoita sieltä–täältä Suomesta. Helsingissä oli hienoa.
Tässä on tripletti, Junatajunta.

Frida Kahlo – Votive Painting

Junatajunta
i

Metsäreuna

Ei ole mitään.

On menetetty nuoruus ja
kuoleva metsä.

Miten vihaankaan kesää ja
yöttömiä öitä,
jotka käyvät kauttaaltaan valkoisiksi,
valkoinen hämärä käy sisääni,
olen tyhjä ja
valkoisia haamunvarjoja täynnä.

Ei ole mitään.

On luovutettu nuoruus ja
tuo liikkuva nauhametsä.

Salaa minä kurkotan kohti ääntä
ja siitä syntyvää sanaa,
kurkotan kuin voisin olla
itse tuo sana
ellen mistään sen kertomasta osallinen
          maailmaan syntynyt
          onnellinen.
Yöttömät yöt ovat käyneet luihini.
Olen unohtanut,
syntyä uudelleen:
                                Olen unohtanut
                                miten.

Ei ole mitään.

On menetetty nuoruus ja
mykkä, liukuva reunametsä.

Minun raiteideni päätepysäkki
on autio minä,
jossa kuulen hiekan rahinan
ja liikenteen soinnikkaan kai’un.
ideani pitelevät pensseliä,
joka maalaa metsän,
ottavat asiakseen esittää kuvaelmia
synnystä; ne kiitävät,
                  kokevat hurmiota
kuin olisivat ranteista, rinnasta, palmikoista
kiinni lintuauran jaloissa,
lentämässä tiehensä.

Vaan ei
              ole mitään.

Jonkinlainen kuva elämästä,
kuvaelmia paikallaan,
patsaina, pölyyntymässä
jo ennen kuin saa sanottua…

On
sanomattomasti hukattua aikaa
                                                ahdistusta.
On
pensselillä silmieni eteen vedetty
metsänreuna.

Frida Kahlo – Accident

Junatajunta

ii

Kaikusi

Minä kiepahdan itseni ympäri
raiteiden ali ja
kesän matalan taivaan ohi
ja tupakan savu
on paksuun ilmaan
raukeneva siluetti
sinun selkäsi
joka herpoaa lihan ja lämmön
nimettömään syliin
elämään
joka on olemassa kahden aidan,
rintani lastan ja
raiteiden rangan
sisäpihalla
jonka mulliksi olet tullut
sinä
raiteiden lauluun nukkunut.

Ja raiteiden alla on aavikko,
takin alla talvi,
rinnan alla talven takki,
keskellä kesän matala taivas
ja laakeat taivaat
peittelevät meidät,
kai’uttavat luodin liikettä raiteilla
                    ja junan pulssia
kaiku kiepahtaa itseni ympäri
– kai’usta nappaan itseni –
rintalastan jäävuoren ali,
raiteiden alisen aavikon ohi;
vetää, vetää tuolle puolen
mullaksi multasi muaan
nukkumaan raiteiden lauluun
kai’un kumistessa yhä kauempaa,
yhä korkeamman taivaan kantta pitkin
minun henkeni herpoaa
jäätikön ja hietikon
               kaikuvaan syliin,
elämään
jossa taivaat ovat laulavia kulhoja
kumollaan
                  savukkeiden ja selkäni soitettavissa
kaikki kaikuu:
Kai’usta nappaan itseni.

Näen sokeasti sormillani,
katson näkemättömin huulin,
edessäni se
mitä pimeään pakenin
ja nyt
syli auki värejä päin,
jäin
kai’usta itseni nappaamaan,
pukeudun
                harmaaseen, mustaan, ruskeaan;
jäätikön, hietikon sanelemaan
ja muistini sielu, valkoinen lintu
pakenee ajatusteni tiheikköä
verkosta ihoni tuntumassa
tuonne, missä ovat laakeat, laulavat
                                           taivaat:

Haron rintani puhtaaksi.
Tanssikoot ideat ja luulot
siinä, sylissäni
nyt kun heräävät.

Frida Kahlo – Roots

Junatajunta 

iii

Latvalinja

Latvuston värisevä syli

                                on kylmä

– sisko, lintu
              sinä nukuit tähän

raudan kaikuun

            lensit lokakuun paljailta oksilta

                     roudan kehtolauluun:

            sinun hylätyt

                      sadat aamusi

paistattelevat päivää

                      roikkuvat pölynä

                                   huoneessani

             muistan kaiken

mitä et enää –

Sisko,
          vapaa aalto

                 sinun nukkuva otsasi

kaikuu tuotakin raiteenmutkaa.

                     Junia saapui päivässä

                     yhdestä kymmeneen.

          Minä kävelin niitä kuin huipulle;

kuin portaita kahdeksanteen kerrokseen;

kuin kotiin;

                  kuin nousisin harjulle,

                          jolta katsoa kauas…

Sinun sadat orvot aamusi

tarttuivat leikattuunkin tukkaan:

               Katselin kauan

               latvalinjan kylmään syliin.

                         Sinuun,

                                     minä luulin.

         Raudan ja roudan

                      sieluttomaan nieluun,

        näin kuulin.

Taas yhdet lokakuun oksat

                   kiirivät minua kohden:

Pian sinun sadat

                  sinetöidyt aamusi

       loikkaavat niiltä

    etsimään ikiroutaa.

                       Junia saapuu päivässä

                        yhdestä kymmeneen.

            Ne lähtevät lyönneiksi

iltataivaan oranssiin poveen

ja ensimmäisestä viimeiseen

minä hengitän pölyä huoneessani

                            – minä hengitän,

              sinun unipuutuneet kätesi

              peittävät latvalinjan pitsin.

Rauta kaikuu kitalaessani

                 ja sinä

                        olit kerran.

Junien jarrut tuolla suuressa jossain

soittavat jokaista tarinaa,

             ne kulkevat aina kohti

                                nukkuvaa otsaa ja

                                horisontin kohoilevaa rintaa.

                                        Piirrän sen kaiken vielä kerran:

          Tyrmän hämärän käytävän,

           opiston lyhdytetyn lammen

           myllyn ja suuren, sinisen

                                       sähkövalon

                     salaisuudet, jotka

                    ovat ryhtyneet pakkaamaan laukkujaan

             tupakkahuoneen lattioilta ja

             tähtitornin juurelta;

                                            sateen, sitruksen,

                               ikkunat

                                          Yhdeksään Valtakuntaan

      ja meidän jalkamme lomittain

          sivuina, sanoina, painaumina

                                      illan selässä kiinni.

                     Autioiksi rakennetut aamusi

                     luovat valoa menneisiin

                     – suljettujen ovien läpi minä näen

                     sinut ryhtiäsi myöten,

        pukusi on latvustojen pitsiä,

    askeleesi painuvat tähdiksi karttaan;

vielä on huuliltasi kerran pudonneita sanoja

                       jotka kaikuvat oranssien katulyhtyjen kautta

                       minun kohoilevaan rintaani.

Minun otsani ottaa kylmää,

                      sinun nukkuva otsasi on

                      taivaankankaani kaltainen:

Kaikki,

          mitä kerran oli

                      on jäänyt

                             raudan, roudan
                                 raiteenvarsilta

                                    nukaksi siihen.

__________________________________________________________________________
Siis, syys.
"Minun oli lähdettävä kattohuoneestani myöhäisvaellukselle syysillan tanssittamille kaduille, näyttämään siltä, että olen menossa jonnekin.
Ilmassa on uuden ja vanhan tuoksu – kaikki on elänyttä, poisnukkuvaa; luonto viettää vanhuudenpäiviään tanssien kaduilla silmieni edessä, mutta se tuntuu uudelta helteen heittämien, unisten, makeiden kesäpäivien jälkeen.
Lehtipyörteet ovat jo saapuneet, lepyttelevät tuulen levottomia murheenhuokauksia, istuvat sen olkapäillä – tänä vuonna koko esitys ja gaala ja laulava taivas; koko ruska ja kaamoksen saapuminen, kesän loppu ja Kaikki on tapahtuvinaan yht'aikaa ja minä huomaan haluavani kaiken ja häkellyn siitä, sillä en halua mitään.
Minä kuljen tuulenhuutamia katuja mielessäni kaikki kasvot ja omani – minä jakaudun katulamppujen katseen alla yhä useammaksi varjoksi ja kuvittelen olevani niistä jokainen erikseen ja yhdellä kertaa ja kysyn itseltäni, mikä niistä on eniten minä. Syksyllä ja minulla on sydän, joka omistautuu täydelleen jokaiselle kuvitelmalleen, jokaisille kasvoille, joita rakastaa erikseen, omilla kadunvarsillaan, sykkeessä, joka on minun kuin nuo siroavat varjot...
   Silmääni tarttuivat tammenlehdet sähkövaloa vasten; ne hohtivat ehtakeltaa ja minä värähdin – juuri noiden samojen oksien kohdalla minä ensiksi sanoin ystäväni istuvan jokaisella oksalla ja kuvittelin titaanien tanssivan koivuissa tien toisella puolella Requiemin tahtiin."
– muistikirja, 10.9.2018
Siis, syys. Mikä vuodenaika.

–Elmy

P.S. Onnittelut Nihkee Akka, Suomen lavarunouden mestari 2018 <3