Muistin laulun sanat

On tullut aika rikkoa runoradiohiljaisuus. Kevättalvi on kirjoittamiselle hyvää aikaa. Olen kirjoittanut lauluja tai laulettavia runoja. Olen kirjoittanut häviävistä hetkien kuvista, sillä niitä on loputon määrä ja ne ovat yhä nopeammin hapertuvaa, kasvoistaan kuluvaa aistien muistia:
Ne ovat muistot, puusta vuoltuja vappumarkkinaruusuja, joita painaa amorinkaartaan vasten kieltäytyen uskomasta parfyymin kadonneen.
Ne ovat laulujen ainetta.

Viitatta vaellan

Toisinaan
                ilmeettä kuljen peilini pintaa ja
toisinaan
                kaipaisin viittaa eilisen tienkulmaan, vaan
haavetta haurasta elän
heleän aamun minä petän
unien kuviin kun kuljen
                 yhä uudestaan.

Nousevat tuulet
                  merisen idyllin
takaisen maailman
                  ovista;
kuulen
            kummankin kylkeni
            kaukaiset aallot,
vuosien muistin kalloja vasten
ne laineet jo liplattaa
kun haurasta haavetta elän ja
vaatetan hontelot hartiat, peitän
takia turhan
          takia lasisen pinnan,
jonka takana heleä
                        aamu valkenee.

Voisinko
              erääseen aamuun herätä vailla
harteiden taakkaa ja harmauden huutoa,
unikuvan kuvaa, raajojen painoa,
joka pelottaa
                     auringon etäälle, minut
syliin menneiden,
eteiseen maailman
muistojen kallojen salien,
joita kohden
                     viitatta vuosien virrassa kuljen
kyljenkantaman.

Nousevat tuulet
                  merisen idyllin
takaisen maailman
                  ovista
ja äkkiä aamu jo tulvii
                          kaikista ikkunoista:
Toisinaan
                ilmeettä kuljen peilini pintaa, ja
kuulen
           kummankin kylkeni laulavan hiljaa,
nuo laineet,
                ne liplattaa
ja haurasta haavetta elän
minä harhoistani hartaimman herätän,
unikuvan haron
                  tieltä kasvojesi valon
ja viitatta, viitatta kuljen
kohti lämpöni lainetta:

Silmien kaukainen, kutsuva kaste
ihoni pinnalla, poskia pitkin ja
haurasta askelta päivien juurilla:
Näin viitatta, viitatta vaellan
             kohti sinua.

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

   "Hän kohtaisi niin paljon mennyttä ja kutsuvaa; ne uisivat hänen tielleen kuin sievät seireenit. Ne ilmestyisivät varomattomina hetkinäsi, olemus mielipahaa täynnä, ne sanoisivat: ”Sinä et ole kuunnellut lauluani”, syyttäen. Olennon vihertäviin silmiin katsoen sinä vakuuttaisit, että olet yrittänyt kuunnella, et vain kykene nappaamaan hänen lauluaan.
   Tästä seireeni tulisi hyvin surulliseksi, solvaisi sinua ensin ja vaatisi sitten: ”Minä laulan ja laulan, ja sinun tulisi rakastaa minua.” Merenneidon pyrstö oli sen silmiä sinertävämmän vihreä, sen huulet vaaleammat kuin yhdenkään ihmisen. Sen olkapäillä olisi keltaisia jalokiviä ja meripihkaa, joista sen kynnetkin olivat valetut. Tällaisia ovat muistot iltapäivien pitkinä tunteina ja unettoman öinä.
   Sinä olet pahoillasi, koska et kuule seireenin laulua, kuulet vain kuinka tuuli ujeltaa, kuinka aallot lyövät kaukaisiin kallioihin. Sinä kuulet suolan vedessä ja lokkien sulat; kuulet hiekan tanssin meren ja rannan välillä. Sinä rakastitkin niitä, ja merenneito vakuuttaa, että sitä hänen laulunsa juuri on. Sinä toteat, että todentotta, kerran niin olikin. Nyt kuitenkin merenneito voisi laulaa kaikkien siskojensa kanssa ja itkeä helmiä kyynelinään. Tämä saisi sinut hetkittäin tulemaan samuuden, tuttuuden ravistelemaksi; silloin kun tuoksumuisto nostaa karvasi pystyyn tai korviasi hivelee kuunnelma, joka on aivan kuin tuttu. Mutta tämä on veresi kohinaa simpukan sisällä, tämä ei ole enää meren ääni.
   Itse lauluun ei saa rakastua; on rakastuttava tuuleen, hiekkaan ja meripihkaan neidon olkapäillä. Ne tulevat ja menevät, siirtyvät kartoittamattomin poluin, ne sallivat asioiden olla." 
– pala käsikirjoitusta

– Elmy

Lauluja

Huomaan alkaneeni tarkemmin keskittyä sanojen sointiin. Kuulostelu oli alkanut jo kauan sitten, ehkä tarkentunut Norjan vuoristossa ja lopulta kunnolla syttynyt lukiessani sanan eufonia, siis "harmonia", "kaunisäänisyys", antiikin kreikkalaisen runouden ihanne ja tavoite. Lyyrisen laulun kuului tuoda sieluun ulottuvaa, jumalaista mielihyvää, ja minä mietin, että olisi kaunista laulaa kaukaista onnea lähelle, paperilla tietenkin. 

   Siitä lähtien minä olen yrittänyt laulaa paperilla, asettaa sisennyksiä, toistoja ja alkusoituja niin, että teksti asettuisi musiikin tavalla soinnukkaasti, että matkalaulu matkaisi kauas sinnekin, missä sitä en voi olla laulamassa. Annan koteja suullisille runoille paperilta, ja onko se ihme tämän kevään eepos-urakan alla. Muinaisuuksien nimet pyörivät päässäni, vilisievät liki jokaisella lukemallani sivulla; maailmaan avautuu yhä uusia mysteerejä yhä uusin nimin kutsuttaviksi. Sellaisia jaettuja, kaikuun tanssivia taruja, joita näppäillään kirjaimiksi.

   Esimerkkinä yritelmistäni on tämä, Matkojeni lauluista otettu pieni runo, joka on sinänsä tavaton, että se on yksi ainoita ellei ainoa todella Onnellinen runo, jonka olen kirjoittanut. (Olin jo kirjoittanut useita murheellisempia lauluja, sitten tämän, eräänlaiseksi yläotsakkeeksi kaiketi.)

Venus ja Mars, Botticelli

Bohemia.

To Agathon

Onnellin
on kaunis nuorukainen
kauttaaltaan kultaa,
terätöntä kulmaa,
Agathonin poika,
joka loikoo varjossa

itseään tuntematta.

Rakkaud
on unohtaut kotinsa
ajelehtinut ikuista jokea
Venuksen ja Marsin välillä,
katsellut omaa kuvajaistaan
päästä varpaisiin:

Kun Rakkaud kastaa
sormenpäänsä virtaan
se sihahtaa
juuri kun hänen nimensä huoataan
Rakkaud hymyilee
        ja on
toisin kuin Onnellin
joka nimetönnä tietä kysyy
minne seuraan vain:

Ei Agathon itse
poikaansa nimennyt
vaan sen teki Rakkaud
varjojen sylistä tämän yllättäessään.

Puhui:
"Miten minua viehätät,
tutulta tunnut;
sinusta silmäni ilahtuu
kuin tunnistaen:
Mikä nimesi lie
ja missä kotosi on?"

Vastasi:
"Ei nimeä mulla
ja koto vain elollani
                     rinnassa
olen häkeltynyt
eksyilevä muukalainen
kuin taulukankaan tähdestä
                               pudonnut
vaan miten ihana olet minulle
otsaripoinesi
kultaiset kolikot kaulaltasi
putouksina,
oman itsesi olet
mulle outo ja uusi
kaiken uneliaisuuden karkottaja
ehkä sinä osaisit

nimen minulle ojentaa?"

Ja ojentikin heltynyt
Rakkaud sormensa kastaen
vesileilistä täytettyyn maljaan:
"Ole siis nimeltäsi Onnellin
ja tiedä:
On silmäni Onnellinen
niin kuin rintani mylly, vesi
ja liike Onnellinen
ja minne ikinä käynkin
on tie Onnellinen."

Ja nuorukainen,
mystisen Agathonin poika
Apollon veistämä poika
julisti: "Niin olen minäkin
Rakkauden,
sun ainut on kieli jota puhun,
kutsu jonka kuulen
           johon vastaan
sun ainut on syli jota syleilen,
olen kokonaan, kokonaan Rakkauden."

Ja minä?
Minä kuten kaikki
olen
Rakkauden
Onnellinen
            lapsi.

...

To Agathon: Plotinoksen kauneuden systematiikan esteettisen kokemuksen ihanteellinen sielullinen päämäärä, "hyvä".- estetiikan muistiinpanoista

- Elmy