Kupletti Nykyisyydelle

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa mitä erilaisimmista asioista,

mutta ensin aina ajattelin: “Huomenna”, ja sitten keskiviikosta lähtien ajattelin lähinnä: “Miten helvetissä?” (Miten helvetissä suhtautua, miten helvetissä kirjoittaa, miten helvetissä tämä oltaisiin voitu välttää, miten helvetissä he saattavat, kanssaihmiset, niin nimenomaan; miten helvetissä saattavat?)

   Ja vaikka minä olen hymyillyt ja viitannut luennoilla ja lukenut aivan kuten ennenkin ja miettinyt sitä, mistä tyhjästä se nostalgia tulee, joka iskee lävitseni kun lähden pimeäntulon jälkeen Historicalta latinantunnilta lumisateeseen, minun vatsani pohjassa on värjynyt jotain uupunutta.

Dan Lacey – Donald Drumpf, The Pfannkuchen Fuhrer

   Kyse ei ole niinkään siitä (ainakaan vielä), mitä se twiittaileva Peruna saattaa tehdä Vallankahvalla, vaan se, että ihmiset äänestivät häntä, varmasti monista syistä, mutta monet ihmiset äänestivät häntä, koska pitivät siitä, mitä hänellä oli sanottavanaan ja siitä, kuinka hän uskalsi sanoa sen huutaen. Ja niiden hirvittävän pehmoisten “lipilaarien” (se on muuten sanan “libtard” suomennos) lasisia tunteita säästelemättä. (Typerät lipilaarit kun eivät ymmärrä, eivät sitten millään meinaa ymmärtää, että on oltava aina valmiustilassa, laittaa nyrkit viuhumaan kaikkiin ilmansuuntiin, olla suunniltaan kaikesta, mitä ne muut tekevät ja sanovat, varustella, harjoitella ja sitten vain odottaa tarpeeksi kiihkeästi niin että lopulta, lopulta voi aina sanoa, että siitä on viimein taas hyötyä.)

  Idealisti (ja helposti vahingossa muutkin) ajattelee historiaa lukiessaan, että historiallinen diskurssi kulkee suoraa voittokulkua eteenpäin kohti Sitä Valoista Huomista, jossa ongelmat ovat selvitetyt ja ihminen valmis, mutta kas kun niin ei ole, ei etenkään mikäli ihmiset aina. Mikä saa ihmiset aina vähän yli tai ali seitsemänkymmenen vuoden sisään laskeutumaan kyynelehtivästä rauhankiitollisuudesta sisäänlämpiävään me–muut-psykoosiin, jonka laulut on sanoitettu valheilla ja vihalla? Ei, en minä pelkää sitä, mitä Trump saattaa tehdä presidenttiydellään(, vaikka – ja outoa kyllä “sillä”: ”No one is going to touch us, because I'm so unpredictable.”).

    

  Minä pelkään sitä, että ihmiset todella äänestivät häntä hänen takiaan. Eivät ainoastaan, koska demokraatit asettivat problemaattisen, virherikkaan kandidaatin, eivät ainoastaan, koska eivät pidä liberaaleista tai ovat aina äänestäneet republikaaneja, vaan koska heille luvattiin muuri ja se, että ilmastonmuutosta ei olemassa, heille luvattiin, luvattiin, että he saavat viimein (taas) päättää kaikenlaista; saavatko naiset “repiä lapsen kohdusta yhdeksännellä kuulla” (??), saavatko “radikaalit islamistit” (??) olla amerikkalaisia tai edes Amerikassa, edes lähellä Amerikkaa; saako muutenkaan olla mitään muuta kuin "heidänlaisensa"(??). Ei tarvita totuuspohjaa, ei tarvita faktoja, ei kokemusta, ei sydäntä. On Lupaus: Heidän maansa otetaan takaisin ja on mahtava ja heidän jälleen kerran. Mahtava ja heidän, kunhan se otetaan takaisin niiltä. 

   

   Hyi, mikä surku. “Love trumps hate” vastaan “Love Trump’s hate” näyttää jo nyt sotkuiselta (puolin ja toisin, sitäkään kun ei opita, että väkivalta on yksisuuntainen tie).

    

Siinä vaiheessa kun tätä vielä pidettiin yleisesti vain vanhenneena vitsinä minä kirjoitin runon Sille Rumalle ja Sen Ruman lemmikille, joka murisee ja louskuttaa leukojaan: Pelolle ja Vihalle. Oikeastaan, vaikka puhuttelen Pelkoa, joka nykii lieassa haukkuvaa Vihaansa, kirjoitin sen Ihmiselle, tietenkin (Sille, joka Tuntee, ja muistaa ettei tunne Yksin, muistatteko?). Minä kirjoitin sen, koska minulla on monesti tunne siitä, kuinka minä rakastan. 

Ja samaan aikaan; kuinka minä pelkään. 

Kuinka minä olen välillä aivan erillään (itsessänikin) ja hämilläni ja niin tuskallisen hiljaa. 

Mutta kuinka minä tahdon olla urhea ja muistaa tuntea silmät aivan apposen auki päivään päin, silloin kun se eniten sattuu: 

Olla pelkäämättä kipua. 

Pelko voi turruttaa sen kivun, mutta miten minä silloin rakastaisin? Miten minä silloin olisin ihmisiksi, Ihmiselle? Miten minä silloin eläisin? Miten minä silloin muistaisin, etten minä ole yksin? 

Minä kirjoitin, koska tiesin, että näissäkään tunnelmissa en ole ainoana.

   Se on oikeastaan kaksi runoa. Se on nimeltään

Kupletti Nykyisyydelle

(miksi Sapfo puhui vihasta ja kielen hillitsemisestä samassa lauseessa)

i

Minä olen se jota sinä halveksut,

Se, jota sinä halveksut, olen minä,

vaikka halveksuisit kansaa,

puhdasta voimaa,

veljeä,

lämmintä jumalkuvaa,

joka juo maitoa hyvin huulin,

vaikka etenkin

jos mielesi tylsällä ikeellä

painat Ihmistä;

tunteen lyyristä laitosta.

Sinä halveksut minua.

Kurkkuni syvävedet kuohuvat

heidän äänistään,

joka on minun;

Minussa tummuu

kuin maassa hallan ja uloshengityksen

välissä, aikana;

”Oi”, silmissäni loistaa

demonisoimasi roihu,

joka kuitenkin puhuu lyyran kielillä,

puhuu hyvillä kielillä,

jotka soivat silmissäni ja auttaisivat

siihen rajattomaan huomiseen.

Näin on, jotta olisin kuin he,

jotta he olisivat kuin minä

ja sinä

ja sinä näkisit halveksuvasi

sivua, jolle on sanottu ”mahdollisuus”

ja lampea, joka on lehtien tukkima lähde

repeilevää pilviverhoa,

jonka eteeriset heräävät sormet

ulottuvat maahan

kurottavat sinuun.

Sinä halveksut minua

ja miten sinä kehtaat?

Sanoillesi syljen

ja koska olen lämmennyt heistä

meistä päätyvät seinät sulamaan

ja hiekkapölyn laskeuduttua,

nokturnaalisen hopean asetuttua

mitä sinä halveksut

kun on enää laitoksistasi hyvä peili

ja lämmin yksi varjo,

joka huokaa kuin rajaton lehto?

___

ii
Surupukuun lehto,
samettiin, käärinliinoihin

”lyyrat” ja ”peili”,
olen kai Medusa
itseänikin kammoan,
muutun yksin kiveksi.

”Sankarimielin kaunis on kuolla joukkosi eessä”

kuolla suusta, sormista, kuolla äänestä

kuolla naurusta, kuolla väreistä

kurkkuni syvävesissä.

”Laatikko saranoitta, avaimetta, kannetta”

vaan elämän kulta-aarre on minulla,

jolla on jäävuori, kartano talona

kuin kämmen – autiona.

Siskot, veljet; taikurit ja pettäjät

kumpa juurettomia olisitte

kulkureita kaiken:

silloin, silloin ehkä löytäisitte

tähän karuun torniin,

joka tuskin norsunluuta on.

”Pitkin pintaa käy värinöitä poltteen”

– tiedän jos vain saisin maasta otteen

kohtaisin yhden ainoan katseen,

silloin ei peili kätkisi hirviöitä olleen

en pelkäisi jäädä joukon keskuuteen.

Niin jos toisin olisin; toisin päin,

sillä ei harmautta kätkevä kärsi näin:

Näin kärsii hän, jolla jäävuori ja kartano

aina, aina kuin kämmen – autio.

Jos olisi äiti, jos olisi rakas, tai vanha ystävä,

joka osaisi sanoa

”Onhan hän hiljaa; onhan hän hermostunut patsas,

mutta olen käynyt saleissaan, niissä laulaa auvon rastas:

Niin, kelvoton muussa, toden totta,

mutta mikä on rakasta hänelle?

Eilisen ehkä pölyinen kirja,

mutta myös Te ja Mahdollinen Maailma.”

Niin, olen autio kämmen, kanneton rasia;

valmis kuolemaan yksinäisyydestä 

niin kuin kuoltaisiin taistelussa,

mutta ehkä se, joka on ja pysyy suljettuna

saisi tuolla ulkona

minut pelkäämään vähemmän,

teidät vähemmän halveksumaan

minua

joka on

ja pysyy

suljettuna.

voikaa hyvin, olkaa ihmisiksi (= naurakaa ja tanssikaa)

Elmy