Taisteltuani tänä aamuna saadakseni kuvan ikkunani ulkopuolella hetkittäin lentelevistä pikkulintuparvista (siinä meni kolmisen tuntia), tuhottuani ensimmäisen pehmeillä pastelleilla piirtämäni kuvan fiksatiivilla ja sitten sodittuani tyhjästä ilmestyneen lokakuisen ampiaisen kanssa, ajattelin taas kerran editoida runojani, mutta päädyinkin lukemaan kummallisesti nimettyjä dokumentteja. Löysin erään nimeltään "writer's block + i generally suck", joka oli viime heinäkuussa kirjoitettu, ja huomasin, että se onkin mitä mainioin esittely. Sellainen, jota ei kehtaisi julkaista, ellei se olisi kaksikielinen (hipoen kolmikielisyyttä), ellei sillä olisi sopivasti kasvomaalia ja kylliksi etäisyyttä, teatterillisuutta, vaikka kutsuukin itseään leikillisesti asiaproosaksi. Mikä tärkeintä, se on hyperbolaa. Eli minua.
Tässä siis on
writer's block + i generally suck
eli jotain Helmistä
I am suffering from writer’s block. Well, I fear the “page blanche” so much that although I am filled to the brim with ideas and images – I simply cannot bring myself to write Any of It down! I quite literally flee at the notion of writing. Even now, as I sat myself down and decided it is time to have words with myself, I wrote 10 words and tried desperately to make this task at hand seem smaller than everything around me.
But, alas, I must break this vicious circle.
I am a writer for I am made for writing and if I do not fill my purpose as a wordsmith I will become very sad and sour – even more so than usually.
What is at the bottom of this horrible pit?
Well, you guessed it as brightly as you know my name: Perfectionism.
See, these ideas and images within me seem so huge, humongous, megalomaniac for one small, unpublished poet to undertake.
They are flawless when I envision them. But me? Oh poor old me; I’d write them flawed.
And so? I shall never write anything truly great if I do not let go of this fear… Besides, ideas and images… They die if you suffocate them thusly. And to be a cemetery of cradle-dead imaginariums… I’d rather not.
Well Helmi, you ask, what should you like to write about, then?
And at first I’d answer: “Love”, and have a good half of you lot disappear in an exasperated sigh.
After that I’d cackle diabolically and say: “For I wish to find love even where the world sees none!”
And the rest of you would say: “But, Ms Solimeïs, that is not very diabolical at all?”
And I’d say: “Read the book first”, for I know that the book would emotionally scar all of you.
And you? You’d say: “Then bloody write it, you dimwit.”
And me? I’d surrender since you are obviously British and a Frenchman should never win a fight over a rossbiff.
See how I procrastinated just now, while typing? See how reluctant I am to write down the most urgent imaginings in my head? You know what I did just there? I spent about half an hour on tumblr, shitposting about The Phantom of the Opera.
Sometimes I calm down my brain by shutting everything up and thinking about Erik – our dear Opera Ghost. But the problem is, I’d love to write some fanfiction, and sure, it’s a great way to practise, a worth while etude for writing, but do I? Non. I simply imagine.
But the world is not made for people who simply imagine. I don’t think that people who simply imagine can be happy in modern society, if anyone can and obviously not that I care, suck it capitalist pigs. Maybe I should move into a buddhist convent. That might work out for me… Why am I not moving into a buddhist convent?? Where the sunlight is and the only need is one of getting in touch with yourself, sometimes make vows of silence to recenter, write when I feel like it, help the poor… What am I doing in this western, consumerist society?
I just spent another 30 minutes on tumblr. Things are getting intense.
WATCH ME, I CAN DO WHATEVER I WANT WHILE I LIVE IN THE MIDST OF A CORRUPT, CAPITALIST SYSTEM, BE DEPRESSED AND ANXIOUS AND DRINK TOO MUCH AND SMOKE EVEN MORE SENDING MYSELF TO AN EARLY GRAVE LIKE ALL THE GREATS, TUBERCULOSIS COME AND GET THIS POET-MOTHERFUCKER.
I wonder why no one is liking that post I just made. That post was on point. Damn plebes.
No, nO, NO, fight it, Solimeïs.
Okay:
Haluan tavoittaa surun ja pelon sellaisina, kuin ne joskus aamuöisin minussa värisevät, kun en saa unta enkä muista intensifioituneelta sinisiirtymältä ainoankaan ystävän nimeä, kun näen edessäni vuosikymmeniä hämärässä kylpeviä kattoja.
Mutta enemmän tahdon tavoittaa maailman sellaisena, kuin se mielessäni väreilee kun kysyn itseltäni, missä asiat olisivat toisin tai mitä tämän kaiken alle kätkeytyy. Sellaisen maailman, joka on veden liikettä, valoilmiöitä, tuulenvireitä ja hyvää maata, jossa ihmisen tehtävä on keksiä sille kauniita nimiä ja jumalattaria, soittaa sen mukana tai ottaa se kiinni, ikuistaa se kauneimmillaan. Minä tahdon tavoittaa keskusteluja, joissa tuollaiselle idealismille ei naurettaisi. Tavoittaa itseni näinä hetkinä, joina en leiki suurieleistä ja/tai elämäntapanihilistiä.
Tahdon kirjoittaa vielä niin paljon Paule Civalier’sta. Tahdon kirjoittaa hänen nuoruudestaan ja yksinäisyydestään, hänen susistaan, siitä, kuinka hän tunsi olevansa niin aivan yksin kunnes löysi sutensa, kuinka hän sureksi sitä, ettei kukaan rakasta kuten hän, kuinka hän ei koskaan saanut vastakaikua ennen kuin ulvonta kimpoili kivisillä rinteillä. Kuinka hän ei koskaan suudellut ketään, mutta kosketti huulillaan vaaleanruskean suden kuonoa ja pääsi kotiin. Minä haluan, että Hans Grüppen rakastuu Pauleen ja että juuri kun hän on suutelemassa naista, hän löytääkin itsensä Raunioilta itsekseen, susi ulvoo, aamu nousee ja hän rakastaakin kaikkea. Haluan, että Lise ja Daniel eivät muutu, mutta ehkä Lise hyväksyy sen, että hänen poikansa ovat kuolleet sotaan ja se kortti Amerikasta oli vain mainos.
Ja minä tahdon pitää päiväkirjaa niistä paikoista, joissa käyn kun muut näkevät keskittymiseni herpaantuvan. Kertoa kävelyistäni kivikäytävillä, jota reunustavat sisäpuutarhat täynnä viininlehtiä ja suihkulähteitä, ja minä aivan melkein haistan helteen ja hiekan, lähes tunnen kuinka suolainen ilma lipoo kasvojani, ja mietin, onko edessäni käyvä violettipukuinen neito mustatukkainen prinsessa. Kertoa kuinka puut syvenevät ja kasvavat aivan silmieni edessä ja erotan liikkeessä jokaisen lehden, olen kilometrien ja varmasti aikakausien päässä siitä, jossa minun kehoni istuu, tai ehkä katseeni on kääntynyt sisäänpäin ja näen sen monimutkaisen juurakon, jolla omat tunteeni juovat kasvaakseen pinnalle. Kertoa siitä, kuinka jok’ikinen hiekanjyvä saattaa pilkahtaa silmäkulmassani, kuinka valkoiset raidat nousevat tiestä ja puhuvat kuin tuntemattomat aakkoset. Ja minä tahdon rakastaa sellaisia, joita maailma unohtaa rakastaa joka päivä, jakaa hentoja suudelmia ja nostaa esille heidän kauneuspilkkujaan, runoilla niistä, ylistää niitä, kunnes kalpeinkin ruusu punastuu ja kivisin kasvo lämpenee… Ja minä tahdon viedä heidät pois, rakentaa imaginaarion, hyvän hovin, joka kannattelee kaikkea oikeasti ihanaa, hemmottelee aisteja ja viekoittelee unohtamaan toden päivän. Sensuellin Eedenin, johon jokainen väsynyt taivaanrannanmaalari on tervetullut kastamaan siveltimensä spektraalisiin jokiin.
Elmy
<a href="http://www.bloglovin.com/blog/18282179/?claim=vbcmyudw54a">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>
What is at the bottom of this horrible pit?
Well, you guessed it as brightly as you know my name: Perfectionism.
See, these ideas and images within me seem so huge, humongous, megalomaniac for one small, unpublished poet to undertake.
They are flawless when I envision them. But me? Oh poor old me; I’d write them flawed.
And so? I shall never write anything truly great if I do not let go of this fear… Besides, ideas and images… They die if you suffocate them thusly. And to be a cemetery of cradle-dead imaginariums… I’d rather not.
Well Helmi, you ask, what should you like to write about, then?
And at first I’d answer: “Love”, and have a good half of you lot disappear in an exasperated sigh.
After that I’d cackle diabolically and say: “For I wish to find love even where the world sees none!”
And the rest of you would say: “But, Ms Solimeïs, that is not very diabolical at all?”
And I’d say: “Read the book first”, for I know that the book would emotionally scar all of you.
And you? You’d say: “Then bloody write it, you dimwit.”
And me? I’d surrender since you are obviously British and a Frenchman should never win a fight over a rossbiff.
See how I procrastinated just now, while typing? See how reluctant I am to write down the most urgent imaginings in my head? You know what I did just there? I spent about half an hour on tumblr, shitposting about The Phantom of the Opera.
Sometimes I calm down my brain by shutting everything up and thinking about Erik – our dear Opera Ghost. But the problem is, I’d love to write some fanfiction, and sure, it’s a great way to practise, a worth while etude for writing, but do I? Non. I simply imagine.
But the world is not made for people who simply imagine. I don’t think that people who simply imagine can be happy in modern society, if anyone can and obviously not that I care, suck it capitalist pigs. Maybe I should move into a buddhist convent. That might work out for me… Why am I not moving into a buddhist convent?? Where the sunlight is and the only need is one of getting in touch with yourself, sometimes make vows of silence to recenter, write when I feel like it, help the poor… What am I doing in this western, consumerist society?
I just spent another 30 minutes on tumblr. Things are getting intense.
WATCH ME, I CAN DO WHATEVER I WANT WHILE I LIVE IN THE MIDST OF A CORRUPT, CAPITALIST SYSTEM, BE DEPRESSED AND ANXIOUS AND DRINK TOO MUCH AND SMOKE EVEN MORE SENDING MYSELF TO AN EARLY GRAVE LIKE ALL THE GREATS, TUBERCULOSIS COME AND GET THIS POET-MOTHERFUCKER.
I wonder why no one is liking that post I just made. That post was on point. Damn plebes.
No, nO, NO, fight it, Solimeïs.
Okay:
Haluan tavoittaa surun ja pelon sellaisina, kuin ne joskus aamuöisin minussa värisevät, kun en saa unta enkä muista intensifioituneelta sinisiirtymältä ainoankaan ystävän nimeä, kun näen edessäni vuosikymmeniä hämärässä kylpeviä kattoja.
Mutta enemmän tahdon tavoittaa maailman sellaisena, kuin se mielessäni väreilee kun kysyn itseltäni, missä asiat olisivat toisin tai mitä tämän kaiken alle kätkeytyy. Sellaisen maailman, joka on veden liikettä, valoilmiöitä, tuulenvireitä ja hyvää maata, jossa ihmisen tehtävä on keksiä sille kauniita nimiä ja jumalattaria, soittaa sen mukana tai ottaa se kiinni, ikuistaa se kauneimmillaan. Minä tahdon tavoittaa keskusteluja, joissa tuollaiselle idealismille ei naurettaisi. Tavoittaa itseni näinä hetkinä, joina en leiki suurieleistä ja/tai elämäntapanihilistiä.
Tahdon kirjoittaa vielä niin paljon Paule Civalier’sta. Tahdon kirjoittaa hänen nuoruudestaan ja yksinäisyydestään, hänen susistaan, siitä, kuinka hän tunsi olevansa niin aivan yksin kunnes löysi sutensa, kuinka hän sureksi sitä, ettei kukaan rakasta kuten hän, kuinka hän ei koskaan saanut vastakaikua ennen kuin ulvonta kimpoili kivisillä rinteillä. Kuinka hän ei koskaan suudellut ketään, mutta kosketti huulillaan vaaleanruskean suden kuonoa ja pääsi kotiin. Minä haluan, että Hans Grüppen rakastuu Pauleen ja että juuri kun hän on suutelemassa naista, hän löytääkin itsensä Raunioilta itsekseen, susi ulvoo, aamu nousee ja hän rakastaakin kaikkea. Haluan, että Lise ja Daniel eivät muutu, mutta ehkä Lise hyväksyy sen, että hänen poikansa ovat kuolleet sotaan ja se kortti Amerikasta oli vain mainos.
Ja minä tahdon pitää päiväkirjaa niistä paikoista, joissa käyn kun muut näkevät keskittymiseni herpaantuvan. Kertoa kävelyistäni kivikäytävillä, jota reunustavat sisäpuutarhat täynnä viininlehtiä ja suihkulähteitä, ja minä aivan melkein haistan helteen ja hiekan, lähes tunnen kuinka suolainen ilma lipoo kasvojani, ja mietin, onko edessäni käyvä violettipukuinen neito mustatukkainen prinsessa. Kertoa kuinka puut syvenevät ja kasvavat aivan silmieni edessä ja erotan liikkeessä jokaisen lehden, olen kilometrien ja varmasti aikakausien päässä siitä, jossa minun kehoni istuu, tai ehkä katseeni on kääntynyt sisäänpäin ja näen sen monimutkaisen juurakon, jolla omat tunteeni juovat kasvaakseen pinnalle. Kertoa siitä, kuinka jok’ikinen hiekanjyvä saattaa pilkahtaa silmäkulmassani, kuinka valkoiset raidat nousevat tiestä ja puhuvat kuin tuntemattomat aakkoset. Ja minä tahdon rakastaa sellaisia, joita maailma unohtaa rakastaa joka päivä, jakaa hentoja suudelmia ja nostaa esille heidän kauneuspilkkujaan, runoilla niistä, ylistää niitä, kunnes kalpeinkin ruusu punastuu ja kivisin kasvo lämpenee… Ja minä tahdon viedä heidät pois, rakentaa imaginaarion, hyvän hovin, joka kannattelee kaikkea oikeasti ihanaa, hemmottelee aisteja ja viekoittelee unohtamaan toden päivän. Sensuellin Eedenin, johon jokainen väsynyt taivaanrannanmaalari on tervetullut kastamaan siveltimensä spektraalisiin jokiin.
//
Onnekseni valkoisen paperin kammo on nyttemmin kaikonnut. Kaikkea sitä.
Onnekseni valkoisen paperin kammo on nyttemmin kaikonnut. Kaikkea sitä.
 |
| Tahtien_Sota.jpg |
Elmy
<a href="http://www.bloglovin.com/blog/18282179/?claim=vbcmyudw54a">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti