Taivastelua

"[Kerran] kirjoitin maailman, jossa taivas oli 'kuulas'. Kävellessäni kohti kampusta minä ymmärsin, etteivät kuulaat taivaat olleet enää pelkkiä lapsuusmuistoja tai uneksumia. Minä näen taivaat ja puut taas niin kuin näin ne lapsena ja vakaasti uskon, että jokainen, joka voi 'mieli järkkymättä, malttiaan menettämättä ja suuremmin sydäntään häiritsemättä' katsella tummien runkojen lomitse tuohon eteeriseen ulappaan, huijaa joko minua tai itseään:

   Pimeät ikkunat käyvät kuvastimiksi varhaisen Iltaruskon pakkasesta ja liikutuksesta punehtuville poskille, harjut tahtovat likistää itsensä häntä vasten; heillä on ymmärrys. Yksinäisiä ovat paljaiden puiden rangat, luiset sormet, joiden hapuilut kasvu on tallettanut kuin koreografian: He tavoittelevat hesperidejä, jotka ovat syvänsinisen meren rannalla ja heittelevät leikeissään kultaisia omenoita toisilleen; onhan yllättävä keltainen se, johon illan helma päättyy."

– keltainen muistikirja, 6.2.2017

Versova

Pieni verso

alavalla maalla

tähyämässä

tuon tuonnemmaksi,

missä varjo loistaa

(onhan sillä suloiset

pienet kasvot

tarkasti huputettuna)

ja kuka varjon kämmenestä juo

tulee juovuksiin

tavalla joka saa

verson punastumaan

(onhan se

varjon kasvi, siis kuin

hänen poskensa ruusut;

hyvillään).

Räikeä ruusu

kannettoman taivaan alla

(onhan se kuin

pudonnut huppu;

sait yhden yön uskollisista tyttäristä

käymään hurjaksi;

yömyrsky alkaa,

olet peittävinäsi silmäsi),

jota katsoo seitsemällä

terälehdellä

jotka ovat lähimpänä sydäntä.

Ruusun katse laskee pilvet

(saisiko hän katseen kirkkaaksi?)

sävyttää liikkeen

(punan laskemaan poskilta?),

kukinto raukenee kiitollisuudesta

(ei hätää; miten onkaan hyvä

uneksua)

ja miten se kuoleekaan,

kaikessa taivaan kunniassa,

raueten kuin loitsu

(häneen, joka näkee sinut ja unia

on hyvä luottaa)

ruusu on kokenut taiteen

(eivät rakastuneetkaan

loputtomiin keskenään punastele),

on taiten uneksinut yhden

Kaiken

juopuneena se kuolee,

vaipuu väreihin

se olen minä

minä olen kuollut aina

kun olen katsonut

ja viimein nähnyt;

tehnyt olevaksi kauniin

(vaikka kulkisinkin huputettuna,

ottaisit kiinni olastani,

janoinen).

Mt. Fløyen

///////

"[J]os minä saan katsoa syvälle taivaaseen, silloin minun ääriviivani katoavat, kanteni lentävät auki ja olen täyttyvän juhlasalin kaltainen (pääni on kattokruunu, kylkiluuni kahteen suuntaan laskevat portaikot, sydämeni on silloin valtaistuin, jolla istun rakkauspukuni ylläni)."

– keltainen muistikirja, 13.2.2017

– Elmy

Kirjoitan vahingossa, siis olen

Entisessä DDR-asunnossani oli keltaisella post–it-lapulla lainaus seinään liimattuna. Se antaa minulle toivoa kahdeksan–yhdeksän keskeneräisen käsikirjoitukseni keskelle.

"Kaikki kirjailijat ovat turhamaisia, itsekkäitä ja laiskoja, ja heidän motiiviensa perusta on mysteeri. Kirjan kirjoittaminen on pitkä, uuvuttava kamppailu, vähän kuin pitkä jakso jotain tuskallista sairautta. Kukaan ei millloinkaan ryhtyisi moiseen ellei olisi jonkin sellaisen demonin ajama, jota ei voi vastustella eikä ymmärtää."
– George Orwell (vapaa suomennos)

Sama tarina, ehdin tällä kertaa ihmetellä kursorinvieriä ja tyhjiä sivuja ja puhtaaksikirjoittelua muutaman päivän ja sitten:
 
Olen juomassa kahvia, tuijotan halkeilevaa maalia, joka näkyy kapeasta ikkunasta, en ole antanut itseni torkkua ideoiden tuolle puolen ja yöllisten muistikuvieni mukaan kaikella on kasvot. Käytännössä mietin sitä, miksi aamut eivät näin täydellisinäkään tunnu minulle luontaisilta, mutta pohdintani tuntuvat antiikkiselta teatterilta, ja se on aina niin kutkuttavaa, etten voi olla kirjoittamatta sitä muistiin. (Miksi päivällä liike ei jännitä, miksi se yöllä kaikuu? Miksi kylmäkin yö osaa olla lämmin ja peiton alla voi silti olla kylmä?)

(Ja siten itse kirjoittaessa saattaa äkkiä olla niin, että minulta on karannut juuri oikean jumaluuden tai titaanin nimi ja kesken puolipilkun luenkin tuntikausia Kreikan mytologiaa ja tuijottelen kuvia Kronoksesta. Se tuntuu elintärkeältä ja mielekkäältä hetkessä ja perin typerältä niinä öinä, joina yritän kirjoittaa neljä esseetä kolmessa tunnissa, sillä olen kuluttanut kaiken aikani miettien, miten voi maalata valoa ihon alle tuolla tavalla.)

Sivuaineeni on Antiikin kulttuuri (Peter Paul Rubens – Francisco de Goya)

Ja sitten lopulta:

Haamunvarjot

Niin monta kättä
ja niin kirkkaita
räpäytyksiä
raskain marmoriluomin
aamun valo kuolettaa
ne luulot,
joita elättelin.

Miten kaikki on taas
näin selväpiirteistä?
Missä ovat Harhailevat
huntuinensa nyt?
Minne on jokainen
haamunvarjo mennyt?

Sama huone,
josta yöllä avautui meri
samat seinät
mutta marmoriluomin;
katsonko varjojen läpi?

Niitä väärin?
Vaikka ehkä kulkuaan

tavoillani kohtelin kaltoin
eikö kaikille helpoin
jos he kumminkin
tanssisivat vielä?

Hurjat, hurjastuneet
Eilisen Elättelijät
nilkoissaan, jaloissaan
peilikentät, -kengät:

He tekivät Fantasoksesta
kiveä
ja he häpeilemättä
vyöryttävät kuultujen
surujensa putoukset
hänen hipiältään ikuisuuteen.

Ja Fobetor on
kahden pantterin kaltainen:
Yöllä hän kiihtyy,
tummuu kuin poltettu lasi
ja aamulla pakenee valkeana
Apollon eteen maalaamaan.

Ja Morfeus on ihminen,
sillä hän sulkee silmänsä yöhön,
jota sylkee silmään,
Morfeus on ihminen sillä
silmänsä sulkemalla hän pakottaa
yön antamaan Eilisen Onnen
hänen todentuntuisille käsivarsilleen:

He ovat haamunvarjoni,
Luulojeni Elättelijät,
heidän käsivarsiltaan
haen ne, jotka aamulla nimeän
hyvin todellisille käsivarsilleni;
vuoroin petoja, putouksia,
ihmisiä,
niin olen se, joka haen
Harhailevien pyörryttäessä
minua päämäärästäni.

-Elmy

Isoisä

Miten katson sinua nyt

kun en voi sinua enää nähdä?

Mieleni utuinen silmä

muuttaa kuvaasi niin;

Maisema ympärilläsi

on lapsekas ja riehuu,

on talvi, on kesä;

kuorit viinirypäleitä

ja lausut runoa:

Olit paljain jaloin

jatkamassa matkaa. 

Nyt kun en sinua näe

en enää

kuin muuttuvana muistikuvana,

toivon,

että näkisin kerran,

yhden viimeisen kerran

ja painaisin silkkiset tossut

väsyneille jaloillesi,

kuiskaisin sinulle:

”Katso elämääsi,

isosä,

katso muuttunutta maailmaa;

levon verhoa jokainen kaipaa,

ja sinä voit mennä

nyt viimein kevein jaloin,

sillä olet nähnyt paljon

jäisellä merellä

ja pienissä kylissä,

jotka nauroivat yhdessä

ja suurissa kaupungeissa,

jotka olivat hukattua kiirettä täynnä:

Sinä voit mennä,

sillä minä muistan tarinasi,

seikkailusi,

kerron niitä aina 

niitä kantaessani.”

Tahtoisin nähdä

kun vielä sulkisit silmäsi,

jotka hohtaisivat ehkä kuumeen kirkkautta

mutta menisivät länteen,

paremmille maille,

missä ilma on taasen

lapsekasta ja riehuu. 

Voi, minun nuori vereni vielä

kiehuu,

ja sinun omastasi on tullut

viileää vettä,

joka lepää

ja olet verhon takana,

hyvilläni tiedän;

tämä ero on minulle yksin kipua,

sinä olet levolla

Pohjoisen kesässä,

Lännen mykässä rauhassa,

lämpö kutittaa nenääsi

vielä hetken,

ajokoirat haukkuvat vajan takaa,

tuvan ikkunasta ruutuverhot

kurkottavat sinua kohti;

sitten vielä nouset,

astut matalaan majaasi,

olet perillä,

kotona itsessäsi. 

//
Paappa luki minulle paljon runoja kun olin lapsi, ja myöhemminkin. Hän herätti minussa rakkautta runoutta kohtaa, ja lapsekasta ihailua sillä, kuinka hän muisti niitä ulkoa. Minulla oli tapana kauan sitten istua hänen huoneessaan ja kysellä mitä karmeimmista sairauksista ja lääketieteellisistä outouksista, joista hän kertoi silmät tuikkien. (Olin jäädä ainoita kertoja elämässäni jälki-istuntoon toisella luokalla käsityön tunnilla kertoessani aivan viattomasti, että nuppineulalla voisi tappaa ihmisen, paappaa huvitti tämä.)
Paappa oli myös ensimmäinen ihminen, joka kutsui minua kirjailijaksi. Kerran hänen luonaan vanhainkodissa luin runojani. Hän oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten vakavasti: "Sinussa taitaa olla kirjailijan vikaa." Se oli minulle hyvin tärkeä hetki.
Viimeisen kerran kun hän puhui minulle, ennen joulua, hän tunnisti minut. Katsoi minua silmät kirkastuen ja sanoi nimeni. Kun lupasin tulla "taas pian" en vielä tiennyt, että se olisi viimeinen kerta.

Isoisäni oli viisas ja hyväsydäminen ihminen, joka eli rikkaan elämän ja rikastutti toisia. Jään kaipaamaan.

Lepää rauhassa, isoisä, olet ajatuksissani ja niin monessa sydämessä. 

-Elmy

Norjasta kahteentuhanteenseitsemääntoista

Vietin vuoden 2016 viimeiset ja vuoden 2017 ensimmäiset päivät Norjassa; Bergenissä, josta vuoret alkavat ja meri kurkottelee niiden välistä kauas horisonttiin. 

Siellä ollessani keskityin paljon siihen, kuinka vanha maailma jo on. Kuinka paljon muinaista ja kadonnutta on olemassa, värisee ilmassa, kuinka paljon siitä on haljennut reliikeiksi, sirpaleiksi sinne sun tänne. 

Minä olen miettinyt maailman vanhuutta paljon. 

Se lämmittää kuin kevyt sähkövirta. Tai kuin uloshengitys aivan hipiääsi hipoen.

Nykyhetkestä on helppo kadota; se on helppoa, sillä takana on jo niin paljon, mihin upota. Kun keskittyy tarpeeksi kauan, kaikki ylittää käsityskyvyn. Jää vain kuvia ja sanatonta laulua. Ja kiveä. Ja puuta, johon joku on yli tuhat vuotta sitten kaivertanut lohikäärmeitä, näköjään. (En kyennyt olemaan kiemurtelematta merenkäyntimuseossa. Toista vuosituhatta vanhaa puuta. Jossa on jonkun kaivertamana lohikäärmeitä. Vähemmästäkin kiemurtelee. Ja hihkaisee. Ja tulee sellainen olo, että ehkä pitäisi kysyä jokseenkin elottomalta puusäröltä elämänohjeita.)

Minä – ihminen, joka on hyvin epävarma nykyhetkestä ja itsestään – koen suurenmoista, silkkistä rauhaa kun saan vaipua siihen upottavaan uneen, jota kutsutaan menneisyydeksi. Sitä on hyvä opetella ulkoa, sitä on kaunis piirtää mallista, siihen on ihmeellistä ja kutkuttavaa lisätä kasvonsa tai vetää siitä irtolankoja nykyisyyteen.

Norjassa ajattelin paljon sitä sanatonta laulua, josta mainitsin aiemmin. Maailma hymisee ja minä laulan mukana, aivan hiljaa ja tuntematta melodiaa.

Viime vuoden loppua kohden otin motokseni: "Kirjoitan vahingossa, siis olen", huomatessani, että vaikka luulin vahvasti vain ikään kuin lojuneeni ja kuin kelluen ajautuneeni lukiosta yliopistoon sankassa, kysyvässä unihumussa, olin onnistunut siinä sivussa täyttämään toisen kokoelmallisen runoja.

Ajattelin, että tänä vuonna voisin tehdä enemmän asioita tarkoituksellisesti, vähemmän vahingossa, vähintään joskus katsoa eteeni (enkä taivaalle) kävellessäni ja uskaltautua useammin puhumaan muutenkin kuin itsekseni.

Sen merkiksi yksi vähemmän vahingossa kirjoitetuista runoista (siis sellainen, joka on kirjoitettu ensimmäisen kerran kauan sitten, uudestaan pitkän ajan kuluttua siitä, ja joka on päätynyt loputtomaan uudelleenrivittämisen, -pilkutuksen, -pisteytyksen ja -ajattelun prosessiin, on ei-valmis ja tulee olemaan sitä aina). Siinä on kaukoputkia, maljoja, romanttista höpinää runoilijoista, ja nimi, joka ehkä lähinnä osoittaa turhautumista ikuisuuseditointiini:

Miljoonas jumalvoima yhden lauseen takia

Jumalvoimat kerran ajatelluksi tultuaan
kahlitsivat ensitöikseen, saapuessaan
runon ihmiseen;
elegantisti
aistien porteista pyörähtäessään,
saivat ihmiset julmaa leikkiään lyömään,
taistelun jatkumaan siihen yömyöhään,
jolloin pimeä ylle sen
laskee viitan uneliaan.

Ja minussa,
joka katsoo kuin kaukoputkesta
tuonne kauas
piirtyneeseen kuvaani ensiaskelista,
minä tunnen unohdettujen jumalien
tyhjinä hylättyjen majojen, maljojen
hengittävän runoa
äänekkään juhlan jäljiltä,
hakevan kotia ihmisestä,
ihmisestä joka rakastaa äänekkäästi
ja jonka suudelmat saavat taipumaan
katkeamaan.

Ja meillä on runoilijoita,
tuon henkäyksen lapsia,
jotka kärsivät pääkipua tihrustavista silmistä,
pahoinvointia edestään karkaavista linnuista
kuin pelkäisivät olevansa alasti silloin
paljaana taistelutannerkuvana
kaukoputkineen.

Ja he seisovat vuolaassa joessa
jossa kalat eivät osaa pelätä heitä,
tietävät, tuntevat sormensa joiden alla
on kaikki kauneus – ja sen hauta,
tuntevat juoksevan veden,
täyttävät ne tyhjät majat, maljat,
vangitsevat vapaan, sillä
se on runoilijan työtä;
tehdä runoja; vankiloita, kehtoja
vankiloita sille, joka on sanomatta selvintä,
kehtoja sille jota sielu ei anna anteeksi
kun katsoo ympärilleen;
vettä, virtaavaa vettä
kultaiseen maljaan mallintamaan humalaa,
ei unohdusta ainoastaan.

Misty Mountains. Had to say it.

-Elmy

Kupletti Nykyisyydelle

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa mitä erilaisimmista asioista,

mutta ensin aina ajattelin: “Huomenna”, ja sitten keskiviikosta lähtien ajattelin lähinnä: “Miten helvetissä?” (Miten helvetissä suhtautua, miten helvetissä kirjoittaa, miten helvetissä tämä oltaisiin voitu välttää, miten helvetissä he saattavat, kanssaihmiset, niin nimenomaan; miten helvetissä saattavat?)

   Ja vaikka minä olen hymyillyt ja viitannut luennoilla ja lukenut aivan kuten ennenkin ja miettinyt sitä, mistä tyhjästä se nostalgia tulee, joka iskee lävitseni kun lähden pimeäntulon jälkeen Historicalta latinantunnilta lumisateeseen, minun vatsani pohjassa on värjynyt jotain uupunutta.

Dan Lacey – Donald Drumpf, The Pfannkuchen Fuhrer

   Kyse ei ole niinkään siitä (ainakaan vielä), mitä se twiittaileva Peruna saattaa tehdä Vallankahvalla, vaan se, että ihmiset äänestivät häntä, varmasti monista syistä, mutta monet ihmiset äänestivät häntä, koska pitivät siitä, mitä hänellä oli sanottavanaan ja siitä, kuinka hän uskalsi sanoa sen huutaen. Ja niiden hirvittävän pehmoisten “lipilaarien” (se on muuten sanan “libtard” suomennos) lasisia tunteita säästelemättä. (Typerät lipilaarit kun eivät ymmärrä, eivät sitten millään meinaa ymmärtää, että on oltava aina valmiustilassa, laittaa nyrkit viuhumaan kaikkiin ilmansuuntiin, olla suunniltaan kaikesta, mitä ne muut tekevät ja sanovat, varustella, harjoitella ja sitten vain odottaa tarpeeksi kiihkeästi niin että lopulta, lopulta voi aina sanoa, että siitä on viimein taas hyötyä.)

  Idealisti (ja helposti vahingossa muutkin) ajattelee historiaa lukiessaan, että historiallinen diskurssi kulkee suoraa voittokulkua eteenpäin kohti Sitä Valoista Huomista, jossa ongelmat ovat selvitetyt ja ihminen valmis, mutta kas kun niin ei ole, ei etenkään mikäli ihmiset aina. Mikä saa ihmiset aina vähän yli tai ali seitsemänkymmenen vuoden sisään laskeutumaan kyynelehtivästä rauhankiitollisuudesta sisäänlämpiävään me–muut-psykoosiin, jonka laulut on sanoitettu valheilla ja vihalla? Ei, en minä pelkää sitä, mitä Trump saattaa tehdä presidenttiydellään(, vaikka – ja outoa kyllä “sillä”: ”No one is going to touch us, because I'm so unpredictable.”).

    

  Minä pelkään sitä, että ihmiset todella äänestivät häntä hänen takiaan. Eivät ainoastaan, koska demokraatit asettivat problemaattisen, virherikkaan kandidaatin, eivät ainoastaan, koska eivät pidä liberaaleista tai ovat aina äänestäneet republikaaneja, vaan koska heille luvattiin muuri ja se, että ilmastonmuutosta ei olemassa, heille luvattiin, luvattiin, että he saavat viimein (taas) päättää kaikenlaista; saavatko naiset “repiä lapsen kohdusta yhdeksännellä kuulla” (??), saavatko “radikaalit islamistit” (??) olla amerikkalaisia tai edes Amerikassa, edes lähellä Amerikkaa; saako muutenkaan olla mitään muuta kuin "heidänlaisensa"(??). Ei tarvita totuuspohjaa, ei tarvita faktoja, ei kokemusta, ei sydäntä. On Lupaus: Heidän maansa otetaan takaisin ja on mahtava ja heidän jälleen kerran. Mahtava ja heidän, kunhan se otetaan takaisin niiltä. 

   

   Hyi, mikä surku. “Love trumps hate” vastaan “Love Trump’s hate” näyttää jo nyt sotkuiselta (puolin ja toisin, sitäkään kun ei opita, että väkivalta on yksisuuntainen tie).

    

Siinä vaiheessa kun tätä vielä pidettiin yleisesti vain vanhenneena vitsinä minä kirjoitin runon Sille Rumalle ja Sen Ruman lemmikille, joka murisee ja louskuttaa leukojaan: Pelolle ja Vihalle. Oikeastaan, vaikka puhuttelen Pelkoa, joka nykii lieassa haukkuvaa Vihaansa, kirjoitin sen Ihmiselle, tietenkin (Sille, joka Tuntee, ja muistaa ettei tunne Yksin, muistatteko?). Minä kirjoitin sen, koska minulla on monesti tunne siitä, kuinka minä rakastan. 

Ja samaan aikaan; kuinka minä pelkään. 

Kuinka minä olen välillä aivan erillään (itsessänikin) ja hämilläni ja niin tuskallisen hiljaa. 

Mutta kuinka minä tahdon olla urhea ja muistaa tuntea silmät aivan apposen auki päivään päin, silloin kun se eniten sattuu: 

Olla pelkäämättä kipua. 

Pelko voi turruttaa sen kivun, mutta miten minä silloin rakastaisin? Miten minä silloin olisin ihmisiksi, Ihmiselle? Miten minä silloin eläisin? Miten minä silloin muistaisin, etten minä ole yksin? 

Minä kirjoitin, koska tiesin, että näissäkään tunnelmissa en ole ainoana.

   Se on oikeastaan kaksi runoa. Se on nimeltään

Kupletti Nykyisyydelle

(miksi Sapfo puhui vihasta ja kielen hillitsemisestä samassa lauseessa)

i

Minä olen se jota sinä halveksut,

Se, jota sinä halveksut, olen minä,

vaikka halveksuisit kansaa,

puhdasta voimaa,

veljeä,

lämmintä jumalkuvaa,

joka juo maitoa hyvin huulin,

vaikka etenkin

jos mielesi tylsällä ikeellä

painat Ihmistä;

tunteen lyyristä laitosta.

Sinä halveksut minua.

Kurkkuni syvävedet kuohuvat

heidän äänistään,

joka on minun;

Minussa tummuu

kuin maassa hallan ja uloshengityksen

välissä, aikana;

”Oi”, silmissäni loistaa

demonisoimasi roihu,

joka kuitenkin puhuu lyyran kielillä,

puhuu hyvillä kielillä,

jotka soivat silmissäni ja auttaisivat

siihen rajattomaan huomiseen.

Näin on, jotta olisin kuin he,

jotta he olisivat kuin minä

ja sinä

ja sinä näkisit halveksuvasi

sivua, jolle on sanottu ”mahdollisuus”

ja lampea, joka on lehtien tukkima lähde

repeilevää pilviverhoa,

jonka eteeriset heräävät sormet

ulottuvat maahan

kurottavat sinuun.

Sinä halveksut minua

ja miten sinä kehtaat?

Sanoillesi syljen

ja koska olen lämmennyt heistä

meistä päätyvät seinät sulamaan

ja hiekkapölyn laskeuduttua,

nokturnaalisen hopean asetuttua

mitä sinä halveksut

kun on enää laitoksistasi hyvä peili

ja lämmin yksi varjo,

joka huokaa kuin rajaton lehto?

___

ii
Surupukuun lehto,
samettiin, käärinliinoihin

”lyyrat” ja ”peili”,
olen kai Medusa
itseänikin kammoan,
muutun yksin kiveksi.

”Sankarimielin kaunis on kuolla joukkosi eessä”

kuolla suusta, sormista, kuolla äänestä

kuolla naurusta, kuolla väreistä

kurkkuni syvävesissä.

”Laatikko saranoitta, avaimetta, kannetta”

vaan elämän kulta-aarre on minulla,

jolla on jäävuori, kartano talona

kuin kämmen – autiona.

Siskot, veljet; taikurit ja pettäjät

kumpa juurettomia olisitte

kulkureita kaiken:

silloin, silloin ehkä löytäisitte

tähän karuun torniin,

joka tuskin norsunluuta on.

”Pitkin pintaa käy värinöitä poltteen”

– tiedän jos vain saisin maasta otteen

kohtaisin yhden ainoan katseen,

silloin ei peili kätkisi hirviöitä olleen

en pelkäisi jäädä joukon keskuuteen.

Niin jos toisin olisin; toisin päin,

sillä ei harmautta kätkevä kärsi näin:

Näin kärsii hän, jolla jäävuori ja kartano

aina, aina kuin kämmen – autio.

Jos olisi äiti, jos olisi rakas, tai vanha ystävä,

joka osaisi sanoa

”Onhan hän hiljaa; onhan hän hermostunut patsas,

mutta olen käynyt saleissaan, niissä laulaa auvon rastas:

Niin, kelvoton muussa, toden totta,

mutta mikä on rakasta hänelle?

Eilisen ehkä pölyinen kirja,

mutta myös Te ja Mahdollinen Maailma.”

Niin, olen autio kämmen, kanneton rasia;

valmis kuolemaan yksinäisyydestä 

niin kuin kuoltaisiin taistelussa,

mutta ehkä se, joka on ja pysyy suljettuna

saisi tuolla ulkona

minut pelkäämään vähemmän,

teidät vähemmän halveksumaan

minua

joka on

ja pysyy

suljettuna.

voikaa hyvin, olkaa ihmisiksi (= naurakaa ja tanssikaa)

Elmy