Tuntuu

Minunhan pitäisi olla lukemassa Dostojevskin Rikos ja rangaistusta ja palauttamassa myöhästynyt runoanalyysi, mutta minä istuskelen kaikesta tästä teeskennellyn tietämättömänä ikkunani edessä ja kuuntelen tämänhetkistä kahvinkeittokappalettani. 

    Tässä elämässä on jotain, joka perustavasti liittyy kahvinkeittoon. Aluksi mikään ei tunnu järkevältä, on vaikea nousta (ja vielä vaikeampi kun torkuttaa yhteen iltapäivällä), selässä on liikaa nukkuneen puutuneisuutta ja taivas on julmetun harmaa. Sitten sitä heittää šaalin harteilleen ja laittaa veden kiehumaan, ja muistaa, että kyse on aina jollain tavalla kahvin keittämisestä. Siksi sille on oma kappaleensakin elämässäni. Siitä tulee hyvä ja lämmin mieli.  

Gold

Samalla olen miettinyt tätä kulunutta syksyä, joka on saanut kaiken aivan toiseksi kuin ennen. Minä olen viimein alkanut tekemään asioita, jotka tuntuvat. Minä olen miettinyt paljon tuntumista, niin pitkälle, että päätin uskoa, ettemme me todella tiedä mitään, ja kaikki, mitä voimme oppia? Vain satuja. Kaikki Maailman Tieto yksissä kansissa, oikea tiiliskivi, polveileva ja melko korkealentoinen – niin moni asia olisi runomuodossa, eikä kukaan ottaisi siitä Yhteistä Selkoa. Voimme vain sanoa “tämä kohta on hyvä ja tämä huono”, yli seitsemällä miljardilla eri suulla. 

GOLD

   

                             Miten hurjaa, elää näin ja täällä ja olla tietämättä mistään mitään. 

   

Enemmän päätin uskoa siihen, että kaikki tietoni on tunnetta. Helppo sanoa, kun on alkanut viimein tehdä asioita, jotka tuntuvat. Tämän vuoden onnellista ruskaa tulen kai kaipaamaan vielä kahdeksankymmenvuotiaanakin. Kuinka kynä luistaa paperilla, miltä tuoksuu, miltä kuulostaa, miten kuvat terävöityvät, yksilöityvät, ja se tuska kun ei, minä en osaa piirtää (vielä), enkä minä ehdi kirjoittaa (koska yliopisto, joka usein hävisi kiistan).
Yksi ja sama harju kahdeksannesta kerroksesta joka aamu uudella ilmeellä, ja ne vannomukset, joita olen sitä katsellessani juhlallisesti tehnyt sanakirjoja, Kalevala, lasiset joutsenet ja muovinen Buddha yleisönäni. 

 

Pääasiallisin (ja juhlallisin) niistä oli tämä: Mitä ikinä tulenkin tekemään, teen sen Ihmiselle. Sille, joka tuntee.
Sille, joka muistaa eiliset, huomiset ja sen, ettei tunne yksin.

   

Sitä minä olen alkanut miettiä joka päivä kun Mariage d’Amourin nuotit ovat pudonneet askelteni tahtiin ja ilma on liikkunut kuten kylmällä on tapana: Miltä tuntuu? Mikä tuntuu?
Sen tämä tärähtänyt ruska minulle opetti: Todella on hurjaa olla näin ja täällä ja tietämättä mitään, mutta joskus, oikeasta kulmasta katsottuna, voi raivokkaasti punastunut haapa olla hyvästijättö ahdistukselle ja joskus surullisen silmän voi vaihtaa katulampun kanssa pelkällä vilkaisulla.
Siksi minä seikkailen nykyään.
(Mukulakivikadut ovat aivan hullua seutua, ja kaariovet myös, sisäpihoista – sellaisista, joille poiketaan kiireisimmiltä kaduilta – puhumattakaan.)

Päätin myös, etten taida enää uskoa luonnonnerouteen sanan kaikissa merkityksissä, ja että minun on oltava vähemmän melodramaattinen, ja ehkä opittava muistamaan, että vaikka kirjan hahmot voivat pitää yllä jatkuvaa monologia vaikka ääneenkin, se kiinnittää tosimaailmassa katseita. (Etenkin jos kävelet yöpaita trenssitakin alta pilkottaen, paljaat nilkat vilkkuen ja naama pastellipölyssä pimeän jälkeen.)

   En tiedä, vaikuttavatko nämä päätökset tosiasiallisesti elämääni.

  

Mood, Syksy 2016

Tämän oli tarkoitus olla jotenkin päin luovan kirjoittamisen blogi. Luulisin. Ehkä se päivä koittaa vielä.

Elmy