Taivastelua

"[Kerran] kirjoitin maailman, jossa taivas oli 'kuulas'. Kävellessäni kohti kampusta minä ymmärsin, etteivät kuulaat taivaat olleet enää pelkkiä lapsuusmuistoja tai uneksumia. Minä näen taivaat ja puut taas niin kuin näin ne lapsena ja vakaasti uskon, että jokainen, joka voi 'mieli järkkymättä, malttiaan menettämättä ja suuremmin sydäntään häiritsemättä' katsella tummien runkojen lomitse tuohon eteeriseen ulappaan, huijaa joko minua tai itseään:

   Pimeät ikkunat käyvät kuvastimiksi varhaisen Iltaruskon pakkasesta ja liikutuksesta punehtuville poskille, harjut tahtovat likistää itsensä häntä vasten; heillä on ymmärrys. Yksinäisiä ovat paljaiden puiden rangat, luiset sormet, joiden hapuilut kasvu on tallettanut kuin koreografian: He tavoittelevat hesperidejä, jotka ovat syvänsinisen meren rannalla ja heittelevät leikeissään kultaisia omenoita toisilleen; onhan yllättävä keltainen se, johon illan helma päättyy."

– keltainen muistikirja, 6.2.2017

Versova

Pieni verso

alavalla maalla

tähyämässä

tuon tuonnemmaksi,

missä varjo loistaa

(onhan sillä suloiset

pienet kasvot

tarkasti huputettuna)

ja kuka varjon kämmenestä juo

tulee juovuksiin

tavalla joka saa

verson punastumaan

(onhan se

varjon kasvi, siis kuin

hänen poskensa ruusut;

hyvillään).

Räikeä ruusu

kannettoman taivaan alla

(onhan se kuin

pudonnut huppu;

sait yhden yön uskollisista tyttäristä

käymään hurjaksi;

yömyrsky alkaa,

olet peittävinäsi silmäsi),

jota katsoo seitsemällä

terälehdellä

jotka ovat lähimpänä sydäntä.

Ruusun katse laskee pilvet

(saisiko hän katseen kirkkaaksi?)

sävyttää liikkeen

(punan laskemaan poskilta?),

kukinto raukenee kiitollisuudesta

(ei hätää; miten onkaan hyvä

uneksua)

ja miten se kuoleekaan,

kaikessa taivaan kunniassa,

raueten kuin loitsu

(häneen, joka näkee sinut ja unia

on hyvä luottaa)

ruusu on kokenut taiteen

(eivät rakastuneetkaan

loputtomiin keskenään punastele),

on taiten uneksinut yhden

Kaiken

juopuneena se kuolee,

vaipuu väreihin

se olen minä

minä olen kuollut aina

kun olen katsonut

ja viimein nähnyt;

tehnyt olevaksi kauniin

(vaikka kulkisinkin huputettuna,

ottaisit kiinni olastani,

janoinen).

Mt. Fløyen

///////

"[J]os minä saan katsoa syvälle taivaaseen, silloin minun ääriviivani katoavat, kanteni lentävät auki ja olen täyttyvän juhlasalin kaltainen (pääni on kattokruunu, kylkiluuni kahteen suuntaan laskevat portaikot, sydämeni on silloin valtaistuin, jolla istun rakkauspukuni ylläni)."

– keltainen muistikirja, 13.2.2017

– Elmy

Kirjoitan vahingossa, siis olen

Entisessä DDR-asunnossani oli keltaisella post–it-lapulla lainaus seinään liimattuna. Se antaa minulle toivoa kahdeksan–yhdeksän keskeneräisen käsikirjoitukseni keskelle.

"Kaikki kirjailijat ovat turhamaisia, itsekkäitä ja laiskoja, ja heidän motiiviensa perusta on mysteeri. Kirjan kirjoittaminen on pitkä, uuvuttava kamppailu, vähän kuin pitkä jakso jotain tuskallista sairautta. Kukaan ei millloinkaan ryhtyisi moiseen ellei olisi jonkin sellaisen demonin ajama, jota ei voi vastustella eikä ymmärtää."
– George Orwell (vapaa suomennos)

Sama tarina, ehdin tällä kertaa ihmetellä kursorinvieriä ja tyhjiä sivuja ja puhtaaksikirjoittelua muutaman päivän ja sitten:
 
Olen juomassa kahvia, tuijotan halkeilevaa maalia, joka näkyy kapeasta ikkunasta, en ole antanut itseni torkkua ideoiden tuolle puolen ja yöllisten muistikuvieni mukaan kaikella on kasvot. Käytännössä mietin sitä, miksi aamut eivät näin täydellisinäkään tunnu minulle luontaisilta, mutta pohdintani tuntuvat antiikkiselta teatterilta, ja se on aina niin kutkuttavaa, etten voi olla kirjoittamatta sitä muistiin. (Miksi päivällä liike ei jännitä, miksi se yöllä kaikuu? Miksi kylmäkin yö osaa olla lämmin ja peiton alla voi silti olla kylmä?)

(Ja siten itse kirjoittaessa saattaa äkkiä olla niin, että minulta on karannut juuri oikean jumaluuden tai titaanin nimi ja kesken puolipilkun luenkin tuntikausia Kreikan mytologiaa ja tuijottelen kuvia Kronoksesta. Se tuntuu elintärkeältä ja mielekkäältä hetkessä ja perin typerältä niinä öinä, joina yritän kirjoittaa neljä esseetä kolmessa tunnissa, sillä olen kuluttanut kaiken aikani miettien, miten voi maalata valoa ihon alle tuolla tavalla.)

Sivuaineeni on Antiikin kulttuuri (Peter Paul Rubens – Francisco de Goya)

Ja sitten lopulta:

Haamunvarjot

Niin monta kättä
ja niin kirkkaita
räpäytyksiä
raskain marmoriluomin
aamun valo kuolettaa
ne luulot,
joita elättelin.

Miten kaikki on taas
näin selväpiirteistä?
Missä ovat Harhailevat
huntuinensa nyt?
Minne on jokainen
haamunvarjo mennyt?

Sama huone,
josta yöllä avautui meri
samat seinät
mutta marmoriluomin;
katsonko varjojen läpi?

Niitä väärin?
Vaikka ehkä kulkuaan

tavoillani kohtelin kaltoin
eikö kaikille helpoin
jos he kumminkin
tanssisivat vielä?

Hurjat, hurjastuneet
Eilisen Elättelijät
nilkoissaan, jaloissaan
peilikentät, -kengät:

He tekivät Fantasoksesta
kiveä
ja he häpeilemättä
vyöryttävät kuultujen
surujensa putoukset
hänen hipiältään ikuisuuteen.

Ja Fobetor on
kahden pantterin kaltainen:
Yöllä hän kiihtyy,
tummuu kuin poltettu lasi
ja aamulla pakenee valkeana
Apollon eteen maalaamaan.

Ja Morfeus on ihminen,
sillä hän sulkee silmänsä yöhön,
jota sylkee silmään,
Morfeus on ihminen sillä
silmänsä sulkemalla hän pakottaa
yön antamaan Eilisen Onnen
hänen todentuntuisille käsivarsilleen:

He ovat haamunvarjoni,
Luulojeni Elättelijät,
heidän käsivarsiltaan
haen ne, jotka aamulla nimeän
hyvin todellisille käsivarsilleni;
vuoroin petoja, putouksia,
ihmisiä,
niin olen se, joka haen
Harhailevien pyörryttäessä
minua päämäärästäni.

-Elmy