Kupletti Nykyisyydelle

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa mitä erilaisimmista asioista,

mutta ensin aina ajattelin: “Huomenna”, ja sitten keskiviikosta lähtien ajattelin lähinnä: “Miten helvetissä?” (Miten helvetissä suhtautua, miten helvetissä kirjoittaa, miten helvetissä tämä oltaisiin voitu välttää, miten helvetissä he saattavat, kanssaihmiset, niin nimenomaan; miten helvetissä saattavat?)

   Ja vaikka minä olen hymyillyt ja viitannut luennoilla ja lukenut aivan kuten ennenkin ja miettinyt sitä, mistä tyhjästä se nostalgia tulee, joka iskee lävitseni kun lähden pimeäntulon jälkeen Historicalta latinantunnilta lumisateeseen, minun vatsani pohjassa on värjynyt jotain uupunutta.

Dan Lacey – Donald Drumpf, The Pfannkuchen Fuhrer

   Kyse ei ole niinkään siitä (ainakaan vielä), mitä se twiittaileva Peruna saattaa tehdä Vallankahvalla, vaan se, että ihmiset äänestivät häntä, varmasti monista syistä, mutta monet ihmiset äänestivät häntä, koska pitivät siitä, mitä hänellä oli sanottavanaan ja siitä, kuinka hän uskalsi sanoa sen huutaen. Ja niiden hirvittävän pehmoisten “lipilaarien” (se on muuten sanan “libtard” suomennos) lasisia tunteita säästelemättä. (Typerät lipilaarit kun eivät ymmärrä, eivät sitten millään meinaa ymmärtää, että on oltava aina valmiustilassa, laittaa nyrkit viuhumaan kaikkiin ilmansuuntiin, olla suunniltaan kaikesta, mitä ne muut tekevät ja sanovat, varustella, harjoitella ja sitten vain odottaa tarpeeksi kiihkeästi niin että lopulta, lopulta voi aina sanoa, että siitä on viimein taas hyötyä.)

  Idealisti (ja helposti vahingossa muutkin) ajattelee historiaa lukiessaan, että historiallinen diskurssi kulkee suoraa voittokulkua eteenpäin kohti Sitä Valoista Huomista, jossa ongelmat ovat selvitetyt ja ihminen valmis, mutta kas kun niin ei ole, ei etenkään mikäli ihmiset aina. Mikä saa ihmiset aina vähän yli tai ali seitsemänkymmenen vuoden sisään laskeutumaan kyynelehtivästä rauhankiitollisuudesta sisäänlämpiävään me–muut-psykoosiin, jonka laulut on sanoitettu valheilla ja vihalla? Ei, en minä pelkää sitä, mitä Trump saattaa tehdä presidenttiydellään(, vaikka – ja outoa kyllä “sillä”: ”No one is going to touch us, because I'm so unpredictable.”).

    

  Minä pelkään sitä, että ihmiset todella äänestivät häntä hänen takiaan. Eivät ainoastaan, koska demokraatit asettivat problemaattisen, virherikkaan kandidaatin, eivät ainoastaan, koska eivät pidä liberaaleista tai ovat aina äänestäneet republikaaneja, vaan koska heille luvattiin muuri ja se, että ilmastonmuutosta ei olemassa, heille luvattiin, luvattiin, että he saavat viimein (taas) päättää kaikenlaista; saavatko naiset “repiä lapsen kohdusta yhdeksännellä kuulla” (??), saavatko “radikaalit islamistit” (??) olla amerikkalaisia tai edes Amerikassa, edes lähellä Amerikkaa; saako muutenkaan olla mitään muuta kuin "heidänlaisensa"(??). Ei tarvita totuuspohjaa, ei tarvita faktoja, ei kokemusta, ei sydäntä. On Lupaus: Heidän maansa otetaan takaisin ja on mahtava ja heidän jälleen kerran. Mahtava ja heidän, kunhan se otetaan takaisin niiltä. 

   

   Hyi, mikä surku. “Love trumps hate” vastaan “Love Trump’s hate” näyttää jo nyt sotkuiselta (puolin ja toisin, sitäkään kun ei opita, että väkivalta on yksisuuntainen tie).

    

Siinä vaiheessa kun tätä vielä pidettiin yleisesti vain vanhenneena vitsinä minä kirjoitin runon Sille Rumalle ja Sen Ruman lemmikille, joka murisee ja louskuttaa leukojaan: Pelolle ja Vihalle. Oikeastaan, vaikka puhuttelen Pelkoa, joka nykii lieassa haukkuvaa Vihaansa, kirjoitin sen Ihmiselle, tietenkin (Sille, joka Tuntee, ja muistaa ettei tunne Yksin, muistatteko?). Minä kirjoitin sen, koska minulla on monesti tunne siitä, kuinka minä rakastan. 

Ja samaan aikaan; kuinka minä pelkään. 

Kuinka minä olen välillä aivan erillään (itsessänikin) ja hämilläni ja niin tuskallisen hiljaa. 

Mutta kuinka minä tahdon olla urhea ja muistaa tuntea silmät aivan apposen auki päivään päin, silloin kun se eniten sattuu: 

Olla pelkäämättä kipua. 

Pelko voi turruttaa sen kivun, mutta miten minä silloin rakastaisin? Miten minä silloin olisin ihmisiksi, Ihmiselle? Miten minä silloin eläisin? Miten minä silloin muistaisin, etten minä ole yksin? 

Minä kirjoitin, koska tiesin, että näissäkään tunnelmissa en ole ainoana.

   Se on oikeastaan kaksi runoa. Se on nimeltään

Kupletti Nykyisyydelle

(miksi Sapfo puhui vihasta ja kielen hillitsemisestä samassa lauseessa)

i

Minä olen se jota sinä halveksut,

Se, jota sinä halveksut, olen minä,

vaikka halveksuisit kansaa,

puhdasta voimaa,

veljeä,

lämmintä jumalkuvaa,

joka juo maitoa hyvin huulin,

vaikka etenkin

jos mielesi tylsällä ikeellä

painat Ihmistä;

tunteen lyyristä laitosta.

Sinä halveksut minua.

Kurkkuni syvävedet kuohuvat

heidän äänistään,

joka on minun;

Minussa tummuu

kuin maassa hallan ja uloshengityksen

välissä, aikana;

”Oi”, silmissäni loistaa

demonisoimasi roihu,

joka kuitenkin puhuu lyyran kielillä,

puhuu hyvillä kielillä,

jotka soivat silmissäni ja auttaisivat

siihen rajattomaan huomiseen.

Näin on, jotta olisin kuin he,

jotta he olisivat kuin minä

ja sinä

ja sinä näkisit halveksuvasi

sivua, jolle on sanottu ”mahdollisuus”

ja lampea, joka on lehtien tukkima lähde

repeilevää pilviverhoa,

jonka eteeriset heräävät sormet

ulottuvat maahan

kurottavat sinuun.

Sinä halveksut minua

ja miten sinä kehtaat?

Sanoillesi syljen

ja koska olen lämmennyt heistä

meistä päätyvät seinät sulamaan

ja hiekkapölyn laskeuduttua,

nokturnaalisen hopean asetuttua

mitä sinä halveksut

kun on enää laitoksistasi hyvä peili

ja lämmin yksi varjo,

joka huokaa kuin rajaton lehto?

___

ii
Surupukuun lehto,
samettiin, käärinliinoihin

”lyyrat” ja ”peili”,
olen kai Medusa
itseänikin kammoan,
muutun yksin kiveksi.

”Sankarimielin kaunis on kuolla joukkosi eessä”

kuolla suusta, sormista, kuolla äänestä

kuolla naurusta, kuolla väreistä

kurkkuni syvävesissä.

”Laatikko saranoitta, avaimetta, kannetta”

vaan elämän kulta-aarre on minulla,

jolla on jäävuori, kartano talona

kuin kämmen – autiona.

Siskot, veljet; taikurit ja pettäjät

kumpa juurettomia olisitte

kulkureita kaiken:

silloin, silloin ehkä löytäisitte

tähän karuun torniin,

joka tuskin norsunluuta on.

”Pitkin pintaa käy värinöitä poltteen”

– tiedän jos vain saisin maasta otteen

kohtaisin yhden ainoan katseen,

silloin ei peili kätkisi hirviöitä olleen

en pelkäisi jäädä joukon keskuuteen.

Niin jos toisin olisin; toisin päin,

sillä ei harmautta kätkevä kärsi näin:

Näin kärsii hän, jolla jäävuori ja kartano

aina, aina kuin kämmen – autio.

Jos olisi äiti, jos olisi rakas, tai vanha ystävä,

joka osaisi sanoa

”Onhan hän hiljaa; onhan hän hermostunut patsas,

mutta olen käynyt saleissaan, niissä laulaa auvon rastas:

Niin, kelvoton muussa, toden totta,

mutta mikä on rakasta hänelle?

Eilisen ehkä pölyinen kirja,

mutta myös Te ja Mahdollinen Maailma.”

Niin, olen autio kämmen, kanneton rasia;

valmis kuolemaan yksinäisyydestä 

niin kuin kuoltaisiin taistelussa,

mutta ehkä se, joka on ja pysyy suljettuna

saisi tuolla ulkona

minut pelkäämään vähemmän,

teidät vähemmän halveksumaan

minua

joka on

ja pysyy

suljettuna.

voikaa hyvin, olkaa ihmisiksi (= naurakaa ja tanssikaa)

Elmy

Tuntuu

Minunhan pitäisi olla lukemassa Dostojevskin Rikos ja rangaistusta ja palauttamassa myöhästynyt runoanalyysi, mutta minä istuskelen kaikesta tästä teeskennellyn tietämättömänä ikkunani edessä ja kuuntelen tämänhetkistä kahvinkeittokappalettani. 

    Tässä elämässä on jotain, joka perustavasti liittyy kahvinkeittoon. Aluksi mikään ei tunnu järkevältä, on vaikea nousta (ja vielä vaikeampi kun torkuttaa yhteen iltapäivällä), selässä on liikaa nukkuneen puutuneisuutta ja taivas on julmetun harmaa. Sitten sitä heittää šaalin harteilleen ja laittaa veden kiehumaan, ja muistaa, että kyse on aina jollain tavalla kahvin keittämisestä. Siksi sille on oma kappaleensakin elämässäni. Siitä tulee hyvä ja lämmin mieli.  

Gold

Samalla olen miettinyt tätä kulunutta syksyä, joka on saanut kaiken aivan toiseksi kuin ennen. Minä olen viimein alkanut tekemään asioita, jotka tuntuvat. Minä olen miettinyt paljon tuntumista, niin pitkälle, että päätin uskoa, ettemme me todella tiedä mitään, ja kaikki, mitä voimme oppia? Vain satuja. Kaikki Maailman Tieto yksissä kansissa, oikea tiiliskivi, polveileva ja melko korkealentoinen – niin moni asia olisi runomuodossa, eikä kukaan ottaisi siitä Yhteistä Selkoa. Voimme vain sanoa “tämä kohta on hyvä ja tämä huono”, yli seitsemällä miljardilla eri suulla. 

GOLD

   

                             Miten hurjaa, elää näin ja täällä ja olla tietämättä mistään mitään. 

   

Enemmän päätin uskoa siihen, että kaikki tietoni on tunnetta. Helppo sanoa, kun on alkanut viimein tehdä asioita, jotka tuntuvat. Tämän vuoden onnellista ruskaa tulen kai kaipaamaan vielä kahdeksankymmenvuotiaanakin. Kuinka kynä luistaa paperilla, miltä tuoksuu, miltä kuulostaa, miten kuvat terävöityvät, yksilöityvät, ja se tuska kun ei, minä en osaa piirtää (vielä), enkä minä ehdi kirjoittaa (koska yliopisto, joka usein hävisi kiistan).
Yksi ja sama harju kahdeksannesta kerroksesta joka aamu uudella ilmeellä, ja ne vannomukset, joita olen sitä katsellessani juhlallisesti tehnyt sanakirjoja, Kalevala, lasiset joutsenet ja muovinen Buddha yleisönäni. 

 

Pääasiallisin (ja juhlallisin) niistä oli tämä: Mitä ikinä tulenkin tekemään, teen sen Ihmiselle. Sille, joka tuntee.
Sille, joka muistaa eiliset, huomiset ja sen, ettei tunne yksin.

   

Sitä minä olen alkanut miettiä joka päivä kun Mariage d’Amourin nuotit ovat pudonneet askelteni tahtiin ja ilma on liikkunut kuten kylmällä on tapana: Miltä tuntuu? Mikä tuntuu?
Sen tämä tärähtänyt ruska minulle opetti: Todella on hurjaa olla näin ja täällä ja tietämättä mitään, mutta joskus, oikeasta kulmasta katsottuna, voi raivokkaasti punastunut haapa olla hyvästijättö ahdistukselle ja joskus surullisen silmän voi vaihtaa katulampun kanssa pelkällä vilkaisulla.
Siksi minä seikkailen nykyään.
(Mukulakivikadut ovat aivan hullua seutua, ja kaariovet myös, sisäpihoista – sellaisista, joille poiketaan kiireisimmiltä kaduilta – puhumattakaan.)

Päätin myös, etten taida enää uskoa luonnonnerouteen sanan kaikissa merkityksissä, ja että minun on oltava vähemmän melodramaattinen, ja ehkä opittava muistamaan, että vaikka kirjan hahmot voivat pitää yllä jatkuvaa monologia vaikka ääneenkin, se kiinnittää tosimaailmassa katseita. (Etenkin jos kävelet yöpaita trenssitakin alta pilkottaen, paljaat nilkat vilkkuen ja naama pastellipölyssä pimeän jälkeen.)

   En tiedä, vaikuttavatko nämä päätökset tosiasiallisesti elämääni.

  

Mood, Syksy 2016

Tämän oli tarkoitus olla jotenkin päin luovan kirjoittamisen blogi. Luulisin. Ehkä se päivä koittaa vielä.

Elmy

Olen juonut aamukahvia nyt vasta kahteen asti

... ja suunnitellut aloittavani vielä kerran uuden blogin noin kolmen viikon ajan, mutta en ole tiennyt miten. Ensimmäinen teksti on yhtä hankala kuin kirjan kolme ensimmäistä lausetta. Tai ehkä tässäkin tapauksessa pitäisi olla huolissaan vain kolmesta ensimmäisestä lauseesta. Mikäli näin on, niin ei voi enää mitään.

Taisteltuani tänä aamuna saadakseni kuvan ikkunani ulkopuolella hetkittäin lentelevistä pikkulintuparvista (siinä meni kolmisen tuntia), tuhottuani ensimmäisen pehmeillä pastelleilla piirtämäni kuvan fiksatiivilla ja sitten sodittuani tyhjästä ilmestyneen lokakuisen ampiaisen kanssa, ajattelin taas kerran editoida runojani, mutta päädyinkin lukemaan kummallisesti nimettyjä dokumentteja. Löysin erään nimeltään "writer's block + i generally suck", joka oli viime heinäkuussa kirjoitettu, ja huomasin, että se onkin mitä mainioin esittely. Sellainen, jota ei kehtaisi julkaista, ellei se olisi kaksikielinen (hipoen kolmikielisyyttä), ellei sillä olisi sopivasti kasvomaalia ja kylliksi etäisyyttä, teatterillisuutta, vaikka kutsuukin itseään leikillisesti asiaproosaksi. Mikä tärkeintä, se on hyperbolaa. Eli minua.

Tässä siis on

writer's block + i generally suck
eli jotain Helmistä

I am suffering from writer’s block. Well, I fear the “page blanche” so much that although I am filled to the brim with ideas and images – I simply cannot bring myself to write Any of It down! I quite literally flee at the notion of writing. Even now, as I sat myself down and decided it is time to have words with myself, I wrote 10 words and tried desperately to make this task at hand seem smaller than everything around me.

   But, alas, I must break this vicious circle.

I am a writer for I am made for writing and if I do not fill my purpose as a wordsmith I will become very sad and sour – even more so than usually.

What is at the bottom of this horrible pit?
Well, you guessed it as brightly as you know my name: Perfectionism.
See, these ideas and images within me seem so huge, humongous, megalomaniac for one small, unpublished poet to undertake.
They are flawless when I envision them. But me? Oh poor old me; I’d write them flawed.

And so? I shall never write anything truly great if I do not let go of this fear… Besides, ideas and images… They die if you suffocate them thusly. And to be a cemetery of cradle-dead imaginariums… I’d rather not.

Well Helmi, you ask, what should you like to write about, then?
And at first I’d answer: “Love”, and have a good half of you lot disappear in an exasperated sigh.
After that I’d cackle diabolically and say: “For I wish to find love even where the world sees none!”
And the rest of you would say: “But, Ms Solimeïs, that is not very diabolical at all?”
And I’d say: “Read the book first”, for I know that the book would emotionally scar all of you.
And you? You’d say: “Then bloody write it, you dimwit.”
And me? I’d surrender since you are obviously British and a Frenchman should never win a fight over a rossbiff.

See how I procrastinated just now, while typing? See how reluctant I am to write down the most urgent imaginings in my head? You know what I did just there? I spent about half an hour on tumblr, shitposting about The Phantom of the Opera.

Sometimes I calm down my brain by shutting everything up and thinking about Erik – our dear Opera Ghost. But the problem is, I’d love to write some fanfiction, and sure, it’s a great way to practise, a worth while etude for writing, but do I? Non. I simply imagine.

But the world is not made for people who simply imagine. I don’t think that people who simply imagine can be happy in modern society, if anyone can and obviously not that I care, suck it capitalist pigs. Maybe I should move into a buddhist convent. That might work out for me… Why am I not moving into a buddhist convent?? Where the sunlight is and the only need is one of getting in touch with yourself, sometimes make vows of silence to recenter, write when I feel like it, help the poor… What am I doing in this western, consumerist society?

I just spent another 30 minutes on tumblr. Things are getting intense.

WATCH ME, I CAN DO WHATEVER I WANT WHILE I LIVE IN THE MIDST OF A CORRUPT, CAPITALIST SYSTEM, BE DEPRESSED AND ANXIOUS AND DRINK TOO MUCH AND SMOKE EVEN MORE SENDING MYSELF TO AN EARLY GRAVE LIKE ALL THE GREATS, TUBERCULOSIS COME AND GET THIS POET-MOTHERFUCKER.

I wonder why no one is liking that post I just made. That post was on point. Damn plebes.

No, nO, NO, fight it, Solimeïs.

Okay:

Haluan tavoittaa surun ja pelon sellaisina, kuin ne joskus aamuöisin minussa värisevät, kun en saa unta enkä muista intensifioituneelta sinisiirtymältä ainoankaan ystävän nimeä, kun näen edessäni vuosikymmeniä hämärässä kylpeviä kattoja.
Mutta enemmän tahdon tavoittaa maailman sellaisena, kuin se mielessäni väreilee kun kysyn itseltäni, missä asiat olisivat toisin tai mitä tämän kaiken alle kätkeytyy. Sellaisen maailman, joka on veden liikettä, valoilmiöitä, tuulenvireitä ja hyvää maata, jossa ihmisen tehtävä on keksiä sille kauniita nimiä ja jumalattaria, soittaa sen mukana tai ottaa se kiinni, ikuistaa se kauneimmillaan. Minä tahdon tavoittaa keskusteluja, joissa tuollaiselle idealismille ei naurettaisi. Tavoittaa itseni näinä hetkinä, joina en leiki suurieleistä ja/tai elämäntapanihilistiä.

Tahdon kirjoittaa vielä niin paljon Paule Civalier’sta. Tahdon kirjoittaa hänen nuoruudestaan ja yksinäisyydestään, hänen susistaan, siitä, kuinka hän tunsi olevansa niin aivan yksin kunnes löysi sutensa, kuinka hän sureksi sitä, ettei kukaan rakasta kuten hän, kuinka hän ei koskaan saanut vastakaikua ennen kuin ulvonta kimpoili kivisillä rinteillä. Kuinka hän ei koskaan suudellut ketään, mutta kosketti huulillaan vaaleanruskean suden kuonoa ja pääsi kotiin. Minä haluan, että Hans Grüppen rakastuu Pauleen ja että juuri kun hän on suutelemassa naista, hän löytääkin itsensä Raunioilta itsekseen, susi ulvoo, aamu nousee ja hän rakastaakin kaikkea. Haluan, että Lise ja Daniel eivät muutu, mutta ehkä Lise hyväksyy sen, että hänen poikansa ovat kuolleet sotaan ja se kortti Amerikasta oli vain mainos.

Ja minä tahdon pitää päiväkirjaa niistä paikoista, joissa käyn kun muut näkevät keskittymiseni herpaantuvan. Kertoa kävelyistäni kivikäytävillä, jota reunustavat sisäpuutarhat täynnä viininlehtiä ja suihkulähteitä, ja minä aivan melkein haistan helteen ja hiekan, lähes tunnen kuinka suolainen ilma lipoo kasvojani, ja mietin, onko edessäni  käyvä violettipukuinen neito mustatukkainen prinsessa. Kertoa kuinka puut syvenevät ja kasvavat aivan silmieni edessä ja erotan liikkeessä jokaisen lehden, olen kilometrien ja varmasti aikakausien päässä siitä, jossa minun kehoni istuu, tai ehkä katseeni on kääntynyt sisäänpäin ja näen sen monimutkaisen juurakon, jolla omat tunteeni juovat kasvaakseen pinnalle. Kertoa siitä, kuinka jok’ikinen hiekanjyvä saattaa pilkahtaa silmäkulmassani, kuinka valkoiset raidat nousevat tiestä ja puhuvat kuin tuntemattomat aakkoset. Ja minä tahdon rakastaa sellaisia, joita maailma unohtaa rakastaa joka päivä, jakaa hentoja suudelmia ja nostaa esille heidän kauneuspilkkujaan, runoilla niistä, ylistää niitä, kunnes kalpeinkin ruusu punastuu ja kivisin kasvo lämpenee… Ja minä tahdon viedä heidät pois, rakentaa imaginaarion, hyvän hovin, joka kannattelee kaikkea oikeasti ihanaa, hemmottelee aisteja ja viekoittelee unohtamaan toden päivän. Sensuellin Eedenin, johon jokainen väsynyt taivaanrannanmaalari on tervetullut kastamaan siveltimensä spektraalisiin jokiin.

//

Onnekseni valkoisen paperin kammo on nyttemmin kaikonnut. Kaikkea sitä.

Tahtien_Sota.jpg

Elmy
<a href="http://www.bloglovin.com/blog/18282179/?claim=vbcmyudw54a">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>