Muistin laulun sanat

On tullut aika rikkoa runoradiohiljaisuus. Kevättalvi on kirjoittamiselle hyvää aikaa. Olen kirjoittanut lauluja tai laulettavia runoja. Olen kirjoittanut häviävistä hetkien kuvista, sillä niitä on loputon määrä ja ne ovat yhä nopeammin hapertuvaa, kasvoistaan kuluvaa aistien muistia:
Ne ovat muistot, puusta vuoltuja vappumarkkinaruusuja, joita painaa amorinkaartaan vasten kieltäytyen uskomasta parfyymin kadonneen.
Ne ovat laulujen ainetta.

Viitatta vaellan

Toisinaan
                ilmeettä kuljen peilini pintaa ja
toisinaan
                kaipaisin viittaa eilisen tienkulmaan, vaan
haavetta haurasta elän
heleän aamun minä petän
unien kuviin kun kuljen
                 yhä uudestaan.

Nousevat tuulet
                  merisen idyllin
takaisen maailman
                  ovista;
kuulen
            kummankin kylkeni
            kaukaiset aallot,
vuosien muistin kalloja vasten
ne laineet jo liplattaa
kun haurasta haavetta elän ja
vaatetan hontelot hartiat, peitän
takia turhan
          takia lasisen pinnan,
jonka takana heleä
                        aamu valkenee.

Voisinko
              erääseen aamuun herätä vailla
harteiden taakkaa ja harmauden huutoa,
unikuvan kuvaa, raajojen painoa,
joka pelottaa
                     auringon etäälle, minut
syliin menneiden,
eteiseen maailman
muistojen kallojen salien,
joita kohden
                     viitatta vuosien virrassa kuljen
kyljenkantaman.

Nousevat tuulet
                  merisen idyllin
takaisen maailman
                  ovista
ja äkkiä aamu jo tulvii
                          kaikista ikkunoista:
Toisinaan
                ilmeettä kuljen peilini pintaa, ja
kuulen
           kummankin kylkeni laulavan hiljaa,
nuo laineet,
                ne liplattaa
ja haurasta haavetta elän
minä harhoistani hartaimman herätän,
unikuvan haron
                  tieltä kasvojesi valon
ja viitatta, viitatta kuljen
kohti lämpöni lainetta:

Silmien kaukainen, kutsuva kaste
ihoni pinnalla, poskia pitkin ja
haurasta askelta päivien juurilla:
Näin viitatta, viitatta vaellan
             kohti sinua.

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

   "Hän kohtaisi niin paljon mennyttä ja kutsuvaa; ne uisivat hänen tielleen kuin sievät seireenit. Ne ilmestyisivät varomattomina hetkinäsi, olemus mielipahaa täynnä, ne sanoisivat: ”Sinä et ole kuunnellut lauluani”, syyttäen. Olennon vihertäviin silmiin katsoen sinä vakuuttaisit, että olet yrittänyt kuunnella, et vain kykene nappaamaan hänen lauluaan.
   Tästä seireeni tulisi hyvin surulliseksi, solvaisi sinua ensin ja vaatisi sitten: ”Minä laulan ja laulan, ja sinun tulisi rakastaa minua.” Merenneidon pyrstö oli sen silmiä sinertävämmän vihreä, sen huulet vaaleammat kuin yhdenkään ihmisen. Sen olkapäillä olisi keltaisia jalokiviä ja meripihkaa, joista sen kynnetkin olivat valetut. Tällaisia ovat muistot iltapäivien pitkinä tunteina ja unettoman öinä.
   Sinä olet pahoillasi, koska et kuule seireenin laulua, kuulet vain kuinka tuuli ujeltaa, kuinka aallot lyövät kaukaisiin kallioihin. Sinä kuulet suolan vedessä ja lokkien sulat; kuulet hiekan tanssin meren ja rannan välillä. Sinä rakastitkin niitä, ja merenneito vakuuttaa, että sitä hänen laulunsa juuri on. Sinä toteat, että todentotta, kerran niin olikin. Nyt kuitenkin merenneito voisi laulaa kaikkien siskojensa kanssa ja itkeä helmiä kyynelinään. Tämä saisi sinut hetkittäin tulemaan samuuden, tuttuuden ravistelemaksi; silloin kun tuoksumuisto nostaa karvasi pystyyn tai korviasi hivelee kuunnelma, joka on aivan kuin tuttu. Mutta tämä on veresi kohinaa simpukan sisällä, tämä ei ole enää meren ääni.
   Itse lauluun ei saa rakastua; on rakastuttava tuuleen, hiekkaan ja meripihkaan neidon olkapäillä. Ne tulevat ja menevät, siirtyvät kartoittamattomin poluin, ne sallivat asioiden olla." 
– pala käsikirjoitusta

– Elmy

Obsequious Flattery of a Cat

Meillä on ollut kissavieras viimeiset kaksi viikkoa, ja vaikka kyseessä saattaa olla koiramaisin kissa, jonka olen koskaan tavannut, olen jälleen uppoutunut siihen sulokkuuteen, joka näyttää kuuluvan kissoille, kissuuteen, kissana olemiseen. 

   Kissalla on muinaisen egyptiläsen jumalattaren kopea askellus, joka olisi mielellään nostattamassa miniatyyridyynejä jokaisella askeleella, ja kun kissa valitsee sinun sylisi leponsa valtakunnaksi, sinä itse ylevöidyt niin, että pyhität hetken, kerkeä nauru pyrkii kurkkuusi, jossa annat sen piilotella, jossa annat sen tuntua, ja tuosta naurusta syntyy ajatus: "Tätä on olla elossa." Kissa vain makaa vatsallasi, ehkä painelee sitä pienillä tassuillaan, kehrää, ja sinä ymmärrät että piilotettu nauru ja elävä ajatus ovat juuri sitä, kehräystä. Sinä kehräät, sitä on olla elossa, mikään ei estä nauruasi kun sen tajuat, ja se kasvaa. 

   Muinaisuus mykisti minut jo lapsena, ja minä lähdin sitä vastaan scarabee-rannekoruin ("Yhtenä päivänä vuodessa", minä sanoin, "tämä vihreä kivi herättää muumioita jos sen sallin", ja kohotin isoäidiltä perityn kauniin turistirihkaman auringonkehrää vasten), kauhutarinoin ja lammen ääriltä löydetyin riimein ("Jos runon jokainen sana rimmaa", minä pohdin, "se on varmasti loitsuista väkevin", ja vietin pitkiä aikoja kulmat kurtussa). Nyt se kuljeskelee valkeana ja elollisena tassuttelijana asunnossani ja minä muistin erään runomuotoisen matkakertomuksen lukioajoilta, minkä kirjoitin opiston soittokellarissa yhden kitaristin ja yhden basistin soittaessa iltamyöhällä:

             John Weguelin - The Obsequies of an Egyptian Cat

Giza.

Kissaluola

Kissojen rivistö – kissat ovat kiveä

niiden väliin putoavat

keräämäni kerät lankaa,

enkä saa niitä takaisin, kun pyydän.

"Missään ei ole liian hienoa lankaa kissoille",

suuri kivikuono naukui,

"mutta jos olisi, emme sillä leikkisi."

”Mutta minä keräsin lankani
niityn pohjaorsista,

tummiten soivista kielistä

ja jouhista, joita maa antaa."

Kissa naukaisi: "Ei se ole mitään,

mitä emme saa pohjavilloistamme,

mikä ei kieliltämme laskeutuisi soimaan;

ei, tällä langalla minä leikin jo

kun pennunnukka tippui äitini kielelle."

Minä sanoin: "Mutta hienoa nauhaani

jahtasin tuulien tienoilta;

tuuleen tarttuneita Punaisia Lankoja,

löytääkseni sen, minne pitää suunnata."

Naukui, naukui: "Hullujako puhut?

Eikö eteesi ole jo kudottu tarinan verkko,

eikö ole ihmeellistä, että juuri tänne löysit:

Kyllä kissa osaa kävellä minne kuuluu,

jaloilta selälleen ja toisin päin jo pennusta:

Ei, tämä lanka ei ole yliarvoiseni,

näin olen jo sitä pallotellut vielä valkein kynsin."

Epätoivoissani: "Mutta kullalleni keräsin

jo puutunutta kultaa, tiimalasihiekkaa

suoraan ruusuaidasta kuivattuna,

muistamaan aina aikaa, meidän aikaamme,

kuin seesteiset kellot päiviemme virrassa."

Nauttien: ”Olet huvittava,

ja jos kissat koskisivat ihmislihaan

nyt ei sinua syötäisi, mutta senkin tiedän,

että tämä lanka ei sano minulle mitään,

sekoitettua lankaa kahdesta eri asiasta:

Se on halpaa, tavalla joka kyllästyttää aina.”

Nyyhkäisten: ”Eikö edes seitsemän

maailman ihmeen nukka riittäisi

tassujanne laskemaan? Varta vasten varmistin

seitsemän synnin kuidut pehmytvillasta

seitsemänä päivänä niitä nyhdin

seitsemäntenä olin puhdas!”

Haukotteli: ”Eihän minun tarvitse

kuin ympärilleni vilkaista, ja kas!

Jälleen on niiden siruja tassuissa,

kun hetkeksi muualle katsahti.

Onneksi siis on se onni,

että minulla on kovat anturat!”

Turhautuen: ”Mitään ette kunnioita!

Tuulta pilkkaat, ajalle syljet,

auringon kiellät, mutta miten on maan?

Maan, jossa tassusi lepäävät

ja pentusi kasvavat,

josta kirotut lankakeränikin

saavat vauhtia pyöriäkseen!”

Kissa nauroi: ”Miten voitkaan!

Yrität lyödä minut minulta,

ehdotat, etten minä ole sen arvoinen,

vaikka nimenomaan sen

minä karistan kuin maan tomun

viiksikarvoistani: ’Tassusi lepäävät’,

ja mitä vielä! Tassuni kasvoivat

aivan kuin päänikin ja sydän

siitä, jonka luulet minua johtavan:

Ei, ei, ystäväinen, meiltä et tätä kiellä,

eikä mikään ole hauskempaa

kuin leikkiä hataralla lankakeräpinolla,

johon maailma on järjestetty,

kaiken mieli siinä sivussa.”

Leikki jatkui, minä lähdin,

mutta päivieni loppuun saakka

kuulin Kissaluolan kaiun.

//

"Harvat ihmiset osaavat askarruttaa mieltänsä lähimmällä menneisyydellä. Meitä joko kiinnittää auttamattomasti nykyisyys, tai me eksymme etäiseen menneisyyteen ja yritämme, mikäli vain mahdollista, kutsua esiin ja palauttaa entisellensä sitä, mikä on meiltä kerrassaan kadonnut."

– J. W. von Goethe, Vaaliheimolaiset

"Miksi en iloitsisi? [--.] [O]n heijastuksia ja valonkaistaleita, toistuvasti ruska, hiljainen kaamos ja yhä uudestaan kesä. Olen onnekas, paikalla vain kappaleessa yhtä maailmanaikaa, joita olen ollut poissa useampia kuin minulla on vuosia, olen katselija. Minulla on jalat, jotka pehmenevät talvisin niin, että ballerina-avokkaat hiertävät niitä ensimmäisten kesäpäivien tullen. Ei minulla ole hätää eikä valokeilaa. Jos toteutumattomuus on haikeuteni koti, on tekeminen ainoa elävöittävä lääke."

– Vuorenpeikkomuistikirja, 24.5.2017

–Elmy