Isoisä

Miten katson sinua nyt

kun en voi sinua enää nähdä?

Mieleni utuinen silmä

muuttaa kuvaasi niin;

Maisema ympärilläsi

on lapsekas ja riehuu,

on talvi, on kesä;

kuorit viinirypäleitä

ja lausut runoa:

Olit paljain jaloin

jatkamassa matkaa. 

Nyt kun en sinua näe

en enää

kuin muuttuvana muistikuvana,

toivon,

että näkisin kerran,

yhden viimeisen kerran

ja painaisin silkkiset tossut

väsyneille jaloillesi,

kuiskaisin sinulle:

”Katso elämääsi,

isosä,

katso muuttunutta maailmaa;

levon verhoa jokainen kaipaa,

ja sinä voit mennä

nyt viimein kevein jaloin,

sillä olet nähnyt paljon

jäisellä merellä

ja pienissä kylissä,

jotka nauroivat yhdessä

ja suurissa kaupungeissa,

jotka olivat hukattua kiirettä täynnä:

Sinä voit mennä,

sillä minä muistan tarinasi,

seikkailusi,

kerron niitä aina 

niitä kantaessani.”

Tahtoisin nähdä

kun vielä sulkisit silmäsi,

jotka hohtaisivat ehkä kuumeen kirkkautta

mutta menisivät länteen,

paremmille maille,

missä ilma on taasen

lapsekasta ja riehuu. 

Voi, minun nuori vereni vielä

kiehuu,

ja sinun omastasi on tullut

viileää vettä,

joka lepää

ja olet verhon takana,

hyvilläni tiedän;

tämä ero on minulle yksin kipua,

sinä olet levolla

Pohjoisen kesässä,

Lännen mykässä rauhassa,

lämpö kutittaa nenääsi

vielä hetken,

ajokoirat haukkuvat vajan takaa,

tuvan ikkunasta ruutuverhot

kurkottavat sinua kohti;

sitten vielä nouset,

astut matalaan majaasi,

olet perillä,

kotona itsessäsi. 

//
Paappa luki minulle paljon runoja kun olin lapsi, ja myöhemminkin. Hän herätti minussa rakkautta runoutta kohtaa, ja lapsekasta ihailua sillä, kuinka hän muisti niitä ulkoa. Minulla oli tapana kauan sitten istua hänen huoneessaan ja kysellä mitä karmeimmista sairauksista ja lääketieteellisistä outouksista, joista hän kertoi silmät tuikkien. (Olin jäädä ainoita kertoja elämässäni jälki-istuntoon toisella luokalla käsityön tunnilla kertoessani aivan viattomasti, että nuppineulalla voisi tappaa ihmisen, paappaa huvitti tämä.)
Paappa oli myös ensimmäinen ihminen, joka kutsui minua kirjailijaksi. Kerran hänen luonaan vanhainkodissa luin runojani. Hän oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten vakavasti: "Sinussa taitaa olla kirjailijan vikaa." Se oli minulle hyvin tärkeä hetki.
Viimeisen kerran kun hän puhui minulle, ennen joulua, hän tunnisti minut. Katsoi minua silmät kirkastuen ja sanoi nimeni. Kun lupasin tulla "taas pian" en vielä tiennyt, että se olisi viimeinen kerta.

Isoisäni oli viisas ja hyväsydäminen ihminen, joka eli rikkaan elämän ja rikastutti toisia. Jään kaipaamaan.

Lepää rauhassa, isoisä, olet ajatuksissani ja niin monessa sydämessä. 

-Elmy